17.09.2010 15:39

Rohkeus ja Pelko

Written by Kalle Könkkölä
Rate this item
(0 votes)



Kalle Könkkölä

Esteettömyys rakennuslautakunnassa

Tarkoitukseni on käsitellä tässä kirjoituksessa välähdyksittäin niitä kokemuksia, joita olen saanut viiden rakennuslautakuntavuoden aikana esteettömyyteen liittyvissä asioissa. Lisäksi esittelen joitakin kokemuksia Kynnys ry:n toiminnasta esteettömyysasioissa. Joiltakin osin nämä liittyvät myös vanhoihin rakennuksiin ja suojeltuihin rakennuksiin.

Esteettömyyden edistäminen    on ollut varsinaista tervanjuontia. Rakennusala kokonaisuudessaan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta on vastustanut kaikilla mahdollisilla tavoilla esteettömyyden lisäämistä. Varsinainen läpimurto on vielä nurkan takana. Läpimurrolla tarkoitan sitä, että laajasti ymmärrettäisiin, että kyse on vammaisten ihmisten ihmisoikeuksista. Eikä ainoastaan perinteisten vammaisten, vaan kaikkien huonosti liikkuvien ihmisten.

Rakennuslautakunta pääsee ani harvoin käsittelemään vanhojen suojeltujen rakennusten rakennuslupia. Lupahakemuksia on  vain silloin tällöin  ja monta kertaa    virasto käsittelee ne, eivätkä ne tule lautakuntaan asti.

Katajanokan vankila

Ensimmäiseksi mieleen nousee Katajanokan vankilan muuttaminen hotelliksi. Muutoksia oli tietenkin tehtävä melkoisesti alkaen siitä, että vankikopit olivat liian pieniä hotellihuoneiksi ja myös sellien ikkunat olivat liian pienet hotellihuoneeseen. Tästä syystä sellejä yhdistettiin isommiksi huoneiksi ja niihin tehtiin uusia ikkunoita. Ehdotin rakennuslautakunnan käsittelyssä, että olisi kohtuullista tehdä muutaman sellin ovi leveämmäksi pyörätuolin mahtumista varten. Näin ei kuitenkaan voitu tehdä historiallisten arvojen takia. Samaan aikaan kuitenkin tehtiin uusia ikkunoita ja purettiin seiniä. Tämä esimerkki  kuvaa minun kokemuksiani. Vammaisten ihmisten takia ei voida leventää yhtään ovea, mutta enemmistölle voidaan tehdä ikkunat.

Toinen esimerkki liittyy vanhojen kerrostalojen porraskäytäviin ja hisseihin. Katajanokalla on talo, jossa asuu paljon ikääntyneitä asukkaita, jotka haluaisivat päästä asuntoihinsa hissillä. Talossa on kolme porraskäytävää, joista yhteen on asennettu 30-luvulla hissi. Kaavassa on merkintä, jonka mukaan porrashuonetta ei saa turmella. Rakennuslautakunta piti katselmuksen ja päätti myöntää luvan sillä edellytyksellä, että hissi suunnitellaan ja rakennetaan korkealaatuisesti. Uudenmaan ympäristökeskus riitautti asian, ja oikeus eväsi lopulta hissin rakentamisen. Minusta tämä oli kohtuutonta. Asukkaat ja asuntojen omistajat ovat nyt omien kotiensa vankeja.

Kruunuhaassa on vastaavanlainen porraskäytävä, jossa on kuitenkin 60-70-luvulla vaihdettu ovia ja kaiteita, joten porraskäytävä ei ole alkuperäinen. Rakennuslautakunta myönsi hissin rakentamisluvan, mutta asia riitautettiin. Oikeus kuitenkin salli hissin rakentamisen. On tavallaan irvokasta, että siellä missä oli jo ehditty tuhota vanhaa porrasmiljöötä, hissin rakentaminen oli mahdollista.

Pihlajamäki

Pihlajamäessä päätettiin suojella vanhoja 70-luvun lamellitaloja. Kaavassa kiellettiin seitsemän talon kohdalla hissin rakentaminen porraskäytävään tai talon ulkopuolelle. Perusteluna oli talojen ainutlaatuisuus. Ymmärrän tavallaan toimen, mutta hissien kieltäminen näinkin uusissa taloissa tuntui ennenkuulumattomalta. Rakennuslautakunta puolsi lausunnossaan hissien rakentamista korkeatasoisina. Kynnys ry valitti kaavasta ja hävisi jutun Korkeimmassa Hallinto-oikeudessa. Näin kävi, vaikka perustuslaki kieltää syrjinnän vammaisuuden perusteella. Samoin YK:n vammaisten oikeuksien sopimus, jonka Suomi on allekirjoittanut, pitää esteettömyyttä ihmisoikeutena. Oma tulkintani on, että esteettömyyttä ei ymmärretä vielä edes korkeimmissa oikeusasteissa ihmisoikeuskysymykseksi.

Yleiset tilat

Yleiseen käyttöön tarkoitettujen tilojen kohdalla on menty paljon eteenpäin - varsinkin uudisrakentamisessa. Vanhoja arvorakennuksiakin on korjattu paljon esteettömämmiksi. Luettelo alkaa olla näyttävä: Ateneum, Helsingin tuomiokirkko, Vanhakirkko, Kansallismuseo, Kansallisteatteri, Johanneksen kirkko, Säätytalo, Rikhardinkadun kirjasto, Agricolan kirkko, Ritarihuone. Esimerkkini ovat Helsingistä, koska tunnen ne parhaiten.

Toki ongelmiakin on, kuten Valtioneuvoston linna, Smolna, Uspenskin katedraali jne. Oma havaintoni on, että Museovirasto on valmis etsimään esteettömiä ratkaisuja, mutta Helsingin kaupunginmuseon kanssa ei ole syntynyt oikein keskusteluyhteyttä.

Kuten alussa mainitsin, olen vain muutaman kerran ollut mukana vanhojen suojeltujen rakennusten lupakäsittelyissä. Yksi vanha talo tulee kuitenkin vielä mieleeni. Kävin yliarkkitehti Juha Pulkkisen kanssa jopa katsastamassa Pörssin tilan suunnittelijoiden kanssa. Uusi hissi olisi ollut esteettömyyden kannalta oikea ratkaisu ja hissille löytyi jopa paikka, mutta se jäi toteutumatta taloudellisista syistä.   Vanhan pörssisalin esteettömyys saatiin lopulta hoidettua hyvin sijoitetun luiskan avulla. Sali otettiin kokous ja ravintolakäyttöön.

Asuminen

Arkipäivän työ rakennuslautakunnassa liittyy asuinrakennusten rakennuslupiin. Seuraavassa käsittelen kiistanalaisia esteettömyysasioita omien havaintojeni perusteella.

 Näkyvin ristiriita on liittynyt siihen, täytyykö omaan asuintaloon päästä etuovesta vai riittääkö pihanpuoleinen ovi. Rakennuslautakunta muutti mielipiteensä asiasta vuonna 1999. Minä sain asiasta syyt niskoilleni, kun Helsingin asuntotuotantotoimikunta (ATT) oli rakennuttamassa Arabian ns. helmeä, hienoa modernia asuintalokorttelia. Talo oli hieno, mutta siihen liittyi vakava ongelma - esteetön kulku pääliikennesuunnasta edellytti koko korttelin kiertämistä.

 Rakennus ei saanut sellaisenaan rakennuslupaa, vaan lautakunta edellytti esteetöntä pääsyä rakennukseen kadun puolelta. Tästä nousi meteli, ja ATT syytti lautakuntaa kauneuden tuhoamisesta. Lautakunnan puheenjohtaja taas syytti minua liiallisesta vallasta ja kohtuuttomuuksiin menemisestä. Minusta ei ole kohtuuton vaatimus, että omaan kotiinsa pääsee etuovesta. Ei ole kohtuullista, että ne, joilla on vaikeuksia kulkea, kuten rollaattoria käyttävät vanhukset, joutuvat kulkemaan pitkän kiertotien, kun vaivattomasti kulkevat pääsevät oikotietä.

 Pääsy etuovesta on nyt uusi linjaus, eikä se ole mahdoton vaatimus, kun taloa ei ole rakennettu eikä viivaakaan piirretty. Vanhat talot ovat asia erikseen.

 Asuinrakentamiseen liittyy muitakin jatkuvan keskustelun alaisia kysymyksiä, kuten se, pääseekö parvekkeelle, pääseekö terassille, onko inva-wc:tä , minkälainen on talon sauna jne. Invamitoitettu tai esteetön wc herättää paljon tunteita. Asiantuntemattomat puhuvat usein hehtaarivessoista, vaikka tosiasiassa ns. tavanomaisen wc:n ja esteettömän wc:n kokoero on rajallinen. Otan esimerkiksi erään nuorisoasuntokohteen, jossa esteetön wc oli 1,5-2 m² suurempi kuin tavanomainen. Nuo pari neliötä ovat hyvin arvokkaita kaikille asukkaille. Tiedämme kuinka suuri tilantarve wc:ssä ja kylpyhuoneissa on.

 Kahvilat

Helsingissä on viimeisen 10 vuoden aikana syntynyt runsaasti kahviloita erilaisiin vanhoihin tiloihin. Suurin osa näistä on esteellisiä. Ne ovat muutaman askelman päässä, eikä niissä ole esteetöntä vessaa. Voisin luetella ulkomuistista parikymmentä paikkaa, mihin pyörätuolilla tai rollaattorilla ei ole menemistä. Yksi on jopa samassa talossa missä itse asun.

 Helsingissä on määräyksiä tulkittu siten, että jos kahvilassa on alle 25 istumapaikkaa, sen ei tarvitse olla esteetön. Tämä koskee vanhoihin rakennuksiin usein ahtaisiin liiketiloihin tehtyjä kahviloita. Ei ole ihme, jos kahviloiden lupapapereissa on lähes aina 24 istumapaikkaa. Tällainen kehitys rajoittaa merkittävästi huonosti liikkuvien kahvilaelämää. Kahvilat ovat myös kokoontumistiloja, joten minun mielestäni niiden tulisi aina olla esteettömiä. Näitäkin ratkaisuja onneksi löytyy, vaikkakin harvoin.

 Lopuksi

 Kuten sanoin kirjoitukseni alussa, rakennusala on täynnä vammaisvastaisia ja esteettömyyteen vihamielisesti suhtautuvia ammattilaisia. Tätä on vaikea ymmärtää. Esteettömyys tuo rakennukset kaikkien käyttöön ja antaa huonosti liikkuville uuden elämän  .  Rakennettu ympäristö on täynnä esteitä ja valtaosa huonosti liikkuvien ulottumattomissa. Tämä unohtuu usein. Luullaan, että vuosikymmeniä käyty keskustelu olisi muuttanut ympäristön esteettömäksi. Odotan, että suunnittelijat ja rakentajat asettautuisivat esteettömyyden puolelle eivät aina sanoisi kannattavansa esteettömyyttä, mutta…

 Ne kaksi neliötä vessassa nostavat kansantuotetta ja helpottavat kaikkia. Ne myös lisäävät rakentajien voittoja. Hissiteollisuus saisi olla ikionnellinen vammaisista, jotka ajavat esteettömyyttä, koska se on lisännyt hissituotantoa.

 Kaupunki elää ja muuttuu alinomaa. Myös tilojen käyttötarkoitukset muuttuvat. Siksi mitään uutta rakennusta ei kannata tehdä esteelliseksi.

 

 

Kalle Könkkölä

Rohkeus ja Pelko

Lähes ensimmäisiä lapsuusmuistojani on se, että seison paikallani ja pelkään kaatuvani. En uskalla ottaa askeltakaan eteen tai taakse. Kävelyni oli olematonta, mutta pystyin seisomaan jonkin verran. Odotin ja toivoin, että joku tulisi pelastamaan minut. Kaaduin lapsena usein ja loukkasin itseni. Asuessamme Äänekoskella 50-luvun alussa asuntomme oli aivan sairaalan vieressä ja sisarukseni veivät minut välillä omin päin sinne paikattavaksi.

Olin arka ja pelokas lapsi. Olin arka ja pelokas vielä nuorenakin pitkälle teini-ikään. Tosin muiden nuorten miesten tapaan pelkoni oli valikoivaa. En pelännyt hurjastella pyörätuolilla, vaikka kolhin itseäni, en pelännyt, kun minua kannettiin koulussa kilpaa kolmannessa kerroksessa olevaan luokkaamme.

Lapsena olin menossa isän kanssa uimaan Keravan maauimalaan ja sanoin isälleni, että ei mennä, minua pelottaa. En sanonut kerran, vaan useasti, ja yllättäen isä Antero sanoi, että ei sitten mennä. Olin typertynyt ja sain opetuksen. Jos antaa pelolle vallan, jää paljon tekemättä ja kokematta. Olin odottanut, että isä rohkaisisi minua ja olisimme kuitenkin menneet. Mutta rohkeutta ei voi toiselta saada, vaan se on lopulta itsestä kiinni.

Lapsuuteeni ja teini-ikääni liittyi se, että en päässyt itsenäisesti liikkumaan. Kun aloin käyttää pyörätuolia noin vuonna -60, en pystynyt itse liikuttamaan sitä kuin hivenen. Olin täysin riippuvainen toisten ihmisten avusta. Tämä rajoitti suunnattomasti elämää ja itsenäistymistä. Pelkäsin, että en päässyt sinne, minne toiset menivät. Toisaalta en oikeastaan koskaan jäänyt pois mistään. Minua haettiin ja vietiin paljon. Olin monissa nuorten riennoissa mukana, mutta en ollut itsenäinen. Tämä varmaan lisäsi arkuuttani.

Suhtautumiseni toisiin vammaisiin ihmisiin oli omituista. Oli kiusallista tavata toinen vammainen. Mieluummin katsoin kadulla muualle, jos joku tuli vastaan. Nyt tällainen tuntuu aivan käsittämättömältä. Osallistuin vammaisten lasten ja nuorten kesäleireille 13-vuotiaaksi asti ja sen jälkeen parikertaa kuntokursseille. Leireillä tilanne oli toinen, olimme kaikki vammaisia, ja leireistä jäi paljon hienoja muistoja. Nyt minusta tuntuu, että haluttomuus kohdata toisia vammaisia on osa normaalia sopeutumista ja kasvamista. Itseään ei halua nähdä. Kun nykyisin tapaan tuntemattomia vammaisia, joka toinen ei ole näkevinään ja joka toinen tervehtii. Tunnistan arasta pälyilystä nuoruuden itseni.

Sain ensimmäisen sähköpyörätuolini ylioppilaaksi tultuani. Itsenäinen liikkuminen muutti elämäni täysin. Ajelin ympäri Keravan silloista kotikauppalaa, joskus jopa niin, että akku loppui kesken kaiken. Kuljin yksin ja ystävieni kanssa. Silloin myös tajusin, että eihän sähköpyörätuoli vielä ratkaissut kaikkea. Joka paikkaan oli esteitä. Katujen reunakivet olivat niin korkeita, ettei ajoradalta päässyt jalkakäytävälle. Vain harvaan rakennukseen pääsi sisään, ja käytännössä jäin ulkopuolelle usein. Liikkumisen vapaus ja toisaalta ympäristön rajoitukset saivat nuoren miehen muuttumaan. Pystyin tapaamaan itse valitsemiani ihmisiä ja väistämään niitä, joita en halunnut tavata. Tästä käynnistyi myös yhteiskunnallinen herääminen.

Olin aina pitänyt omaa vammaisuuttani jotenkin omana vikana ja myös jonkin verran häpeänä. Kärvistelin asian kanssa ja sain toisaalta vammastani hyvän perustelun kaikelle missä epäonnistuin. Kun olin ihastunut johonkin tyttöön, en saanut sitä sanotuksi. Ja jos sain sanotuksi ja jos siitä ei mitään tullut, niin syy oli vammassani, vaikka nyt tuntuu siltä, että syy oli siinä varovaisuudessani. Pelko ja arkuus eivät ole mikään etu, kun solmii suhteita tyttöihin.

Kirjoitin ensimmäisen vammaispoliittisen kirjeen -70-luvun alussa Keravan kauppalan rakennusvirastoon, jota itse asiassa isäni johti. Vaadin siinä jalkakäytävän reunakivien madaltamista suojateiden kohdalla, jotta vammaiset ihmiset voisivat liikkua itsenäisesti. Tragikoomista on, että samanlaisia kirjeitä saisi vielä kirjoittaa 40 vuotta myöhemmin. Maailma muuttuu joiltakin osin todella hitaasti.

Yhteiskunnallinen herääminen oli minulle suuri muutos, joka pakotti laittamaan ainaisen pelon syrjään. Toisten eri tavoin vammaisten kohtaaminen yhteisen asian ympärillä antoi käsittämättömästi voimaa. Yliopiston rehtorin, ministerien ja kansanedustajien tapaamiset antoivat itselle kuvan kaikkivoipaisuudesta. Maailma oli käsissäni ja elämä edessä. Pelot jäivät kauas taakse.

Ei se kuitenkaan ihan niin mennyt. Opiskelujeni alkuvaiheessa sairastuin vakavasti ja jouduin hengityskoneeseen. Tämä tapahtui ennen Kynnys ry:n perustamista ja vammaisliikkeen syntymistä Suomessa. Kokemus oli raju. Heräsin sairaalassa kytkettynä hengityskoneeseen, ja silloin halusin kuolla. Olen ennekin sanonut, että tuona syksynä olisin ollut valmis eutanasiaan. Kaikki näytti synkältä ja pelottavalta. Kuinka kukaan voi elää hengityskoneen kanssa, ajattelin. No, tätä ihmettelen kyllä vieläkin.

Vähitellen elämä voitti, vaikka tukehtumisen pelko on aina taustalla olemassa. Kuitenkin vasta tämän jälkeen alkoi täysipainoinen elämäni, siitä huolimatta, että nuoruuteni suuri rakkaus päättyi samaan aikaan. Talvella 1972 olin päässyt sairaalasta. Istuin kotona Keravalla ja ihmettelin, mitä teen elämälläni hengityskoneen kanssa. Siihen asti keskeinen tavoite oli ollut opiskella nopeasti ja sitten rikastua. Tietenkin haaveena oli myös kaunis vaimo.

Yhteiskunnallinen herääminen vei voiton kaikesta tuosta. Moni muu asia on tullut sitten vuosien myötä. Keräsin itseni ja päätin, että Helsinkiin on perustettava vammaisten opiskelijoiden yhdistys. Tämä päätös on siitä lähtien ohjannut elämääni. Syksyllä -72 kirjoitin Ylioppilaslehteen artikkelin, jossa ehdotin vammaisten opiskelijoiden yhdistyksen perustamista. Ihmiset ottivat yhteyttä, ja minä etsin yliopistolta muita vammaisia ja puhuin kaikille. Nyt en enää pelännyt muita, mutta ehkä he pelkäsivät minua.

Julkinen esiintyminen pelottaa monia ihmisiä. Olen joutunut harjoittelemaan sitä paljon. Vaikeimpia ovat tilanteet, joissa joutuu - ollakseen itselleen rehellinen - kritisoimaan ihmisiä, jotka luulevat olevansa hyviä ja joita pidetään hyvinä. Olla vähemmistön ääni ja eri mieltä enemmistön kanssa. Sitä tilannetta en kaipaa, mutta olen silti joutunut siihen uudelleen ja uudelleen.

En enää pelkää tätä asetelmaa kuten nuorempana. Olen ymmärtänyt, että tämä on minun tehtäväni, asettua vastarintaan vihamielistä enemmistöä vastaan. Näitä tilanteita on ollut paljon, eikä niihin totu koskaan. Muutama esimerkki kuluvalta vuodelta. Helsingin rakennuslautakunta järjesti seminaarin, ja jouduin toteamaan Helsingin asuntotuotantotoimikunnan johtajan ja Helsingin apulaiskaupunginjohtajan puheet asiattomaksi ja virheelliseksi hölynpölyksi. Kokemukseni mukaan rakennusalalla on laajalti vammaisvihamielisyyttä, minkä olen tuntenut nahoissani.

Miten sanoa suunnittelijoille ja arkkitehdeille, että se mitä he tekevät on huonoa ja väärin? Olisi paljon helpompi myötäillä. Rakennuslautakunta oli kerran ehdotuksestani palauttanut erään vanhusten palvelutalon lupahakemuksen uuteen käsittelyyn, koska asuntojen invavessat olivat liian pienet. Suunnittelija oli saanut joltain poropeukalolta väärät ohjeet. Taloa suunnittelevat a rkkitehdit ja tulevan palvelutalon johtaja tulivat tapaamaan minua suunnitelmien kanssa. He olivat melkoisen aggressiivisia tapaamisen alusta lähtien. Tavallaan ymmärsin heitä, koska he olivat saaneet vääriä neuvoja. Toisaalta liian pieni vessa on liian pieni, ja jos kukaan muu ei siitä sano, niin minä sanon.

Tuleva johtaja äityi sanomaan, että hän tietää paremmin kuin minä, että liikuntavammaiset vanhukset mahtuvat näihin vessoihin hyvin. Päätin olla tyly ja sanoin, että jos kaikki muut ovat samaa mieltä, he voivat lähteä saman tien, koska meillä ei ole mitään puhuttavaa enkä halua enää keskustella asiasta. Syntyi hetken kiusallinen hiljaisuus. Pääsuunnittelija häkeltyi ja ajatteli, etteivät he saa koskaan lupaa talolleen (olen rakennuslautakunnan jäsen). Tilanne laukesi lopulta, kun arkkitehdit halusivat kuitenkin jatkaa keskustelua. Vessoihin löytyi lopulta ratkaisu.

Tällaiset tilanteet vaativat paljon rohkeutta, jotta ne kestää muuttumatta kyyniseksi tai luopioksi. Huumori ja pieni itseironia ovat niitä työkaluja, joilla itse selviän.

Kieltenen ilmapiiri on mukana myös sikiötutkimuksen ja eutanasian alueilla. Olen ollut lukuisia kertoja tilanteissa, joissa olen lähes yksin vastustanut selektiivistä aborttia ja sikiötutkimuksia. Näihin tilanteisiin täytyy valmistautua huolella ja välttää toisten syyllistämistä. Kun olen olen esittänyt sikiötutkimusten vastaisia näkemyksiä on tilaisuuksissa tullut jäätävä hiljaisuus, jonka jälkeen olen kuullut miten olen ymmärtänyt asiat aivan väärin ja minun on sanottu olevan oman pesän likaaja. Tätä en ole ymmärtänyt koskaan.

Nyttemmin olen myönteisesti yllättynyt siitä, kuinka monet filosofit ajattelevat samansuuntaisesti - lääkärit taasen eivät.

Kolmas erityinen elämänalue on vammaisten koulu inkluusio vastaan segregaatio. Tällä asialla on minulle henkilökohtaisesti suuri merkitys, koska ensimmäiset yhteenotot olen käynyt opetuksen tiimoilta. Kaikki puhuvat sen puolesta, että inkluusio eli erilaisten lasten opetus yhdessä on oikea suunta, mutta silti eristävä erityisopetus on laajentunut 30 % viimeisen kymmenen vuoden aikana. Nämä keskustelut ovat vaikeita, ja vaatii rohkeutta sanoa vanhemmille, että he tekevät väärin.

Olen kirjoittanut paljon siitä, kuinka vaikeaa on olla erimieltä ja kuinka se vaatii rohkeutta. Usein eri mieltä olemista pidetään helppona ja vähän virkistävänä. Vastaanhangoittelijoita kutsutaan puhumaan ja piristämään monia tilaisuuksia. Olen hyväksynyt tämän osaksi rooliani ja osaan hauskuuttaa yleisöä. Mutta kyse on vakavista ja vammaisten ihmisten ihmisoikeuksien kannalta perustavanlaatuisista kysymyksistä.

Eristäminen toisista lapsista ja muista ihmisistä, esteellinen rakentaminen, joka estää tasavertaisen osallistumisen, oman syntymän oikeutuksen kyseenalaistaminen ja oikeus kuolla eikä elää ovat vaikeita ja ahdistavia kysymyksiä, kun ne sattuvat omalle tai läheisen kohdalle. Tuntuu kummalliselta, että näiden asioiden puolustaminen vaatii rohkeutta. Mutta niin se vain on.

Taina West kirjoitti sankaruutta käsittelevän kirjan, johon haastatteli minua. Oma kiusaantunut asenteeni sankaruuteen tulee siinä esille. Mutta jos asiaa tarkastelee vähemmän dramaattisella tavalla, ei sankaruutena, vaan rohkeutena, tunnustan kyllä, että rohkeutta olen oppinut vuosien varrella paljon.

Olen matkustanut eri puolilla maailmaa tekemässä kehitysyhteistyötä vammaisten kanssa. Olen myös ollut henkilökohtaisesti vaaratilanteissa.

Kambodsassa olin liikkeellä maaseudulla ja eräällä pienellä sillalla auton ympäröi huumeiden vallassa olevat entiset sotilaat. Tilanne oli hurjan tuntuinen mutta kuljettaja painoi vain kaasua.

Kosovossa jäin auton alle ja selvisin hengissä kuin ihmeen kaupalla. Jouduin englantilaiseen sotilassairaalaan, missä päänahkani liimattiin paikoilleen ja katkennut käteni kipsattiin. Kun seuraavalla kerralla kävelin pyörätuolillani Mäntyharjun pikkuteitä, jokainen auton ääni sain minut pakokauhun valtaan. Sanoin itselleni, että näin ei voi jatkua. Mitä pelkään? Pelkään, että pelkään.

Mutta ei niin voi elää! On selvää, että pelkään keuhkokuumetta. Hengityslaitetta käyttävänä se on luonnollista. Tukehtumisen tunne on niin lähellä. Tämänkin tiedon kanssa on tultava toimeen.

Ei pelon kanssa voi elää. Jos pelolle antaa vallan, elämä loppuu nopeammin kuin voi arvata. Jotenkin täytyy löytää tasapaino pelon hallinnan ja riskien minimoinnin välillä. Talvella menin töihin raitiovaunulla, kun keuhkoihin nousi limaa ja koetin yskiä sitä pois, mutta hengityskoneesta loppui sisäinen akku Hakaniemen kohdalla. Ajattelin, että olisi karua tukehtua työpaikan ovelle. Onneksi pääsin sisälle ja sain hengityskoneeseen virtaa. Sydän kuitenkin pomppi kauhusta pari tuntia. Tämä järkytti arkipäivääni yllättäen.

Voisin jäädä kotiin, voisin asua loppuelämäni sairaalassa. Tai sitten en. Tämä ei ole rohkeutta. Ei ole rohkeutta, että haluan elää. Ei itsemurhakaan ole rohkeutta. Rohkeutta on se, että uskaltaa kohdata itsensä ja omat pelkonsa. Ei niitä voi vähätellä ja unohtaa. Asioihin voi myös varautua.

En minä kulje maailmalla vaikeissa olosuhteissa siksi, että olisin rohkea, vaan siksi, että niin on tehtävä. Se pakko ei tule ulkoa, vaan sisältä. Tämä kuulostaa naiivilta ja varmaan tietyllä tavalla onkin sitä, mutta omaa sisintään ei voi syrjäyttää tai käy huonosti.

Mielessäni on kuva USA:sta, jossa olin junassa matkalla Washingtonista New Yorkiin. Myöhästyin junasta, ja olimme avustajani kanssa perillä Mannhattanille keskiyöllä. Hotelliin oli matkaa kävellen pari kilometriä, ja puolivälissä matkaa pyörätuolin akku loppui. Avustaja vuoroin työnsi minua ja vuoroin kantoi matkalaukkua. Hetken päästä paikalle käveli musta mies, joka kysyi voisiko hän auttaa. Kaikkialla varoitetaan yöllisistä roistoista New Yorkissa ja pelästyin. Mutta sanoin kuitenkin, että apu olisi tarpeen. Hän otti matkalaukkuni, saattoi meidät hotelliin ja toivotti lopuksi Jumalan siunausta. Minua hävetti oma ennakkoluuloisuuteni ja pelkoni.

Oman kokemukseni mukaan pelko hälvenee kun ei ole yksin, kuuluu johonkin joukkoon, ryhmään jolla on samankaltaiset tavoitteet, ihanteet ja toimintatavat. Tämä ei tietenkään riitä vaan myös oma tahto on tärkeä .

Kyllä elämä kantaa minkä on kantaakseen.


Last modified on 29.09.2010 16:07
Kalle Könkkölä

Kalle Könkkölä

E-mail: Sähköpostiosoite on suojattu roskapostiohjelmia vastaan, Javascript-tuen tulee olla päällä nähdäksesi osoitteen

Add comment