26.09.2008 13:38

Henkilökohtainen apu

Written by Kalle Könkkölä
Rate this item
(0 votes)

- tilanne meillä ja muualla

- lakimuutos ja sen tuomat muutokset

- järjestetyt koulutukset työnantajille ja avustajille

- koulutuksen tarpeellisuus

Suomessa ensimmäiset henkilökohtaiset avustajat ovat tulleet vuonna 1976 Kauniaisiin. Vammaispalvelulaki on tullut voimaan 1987. Noin 5000 henkilöllä on tällä hetkellä avustajapäätös. Määrää on vaikea arvioida tarkkaan, koska asia tilastoidaan kahteen eri kohtaan: palveluasumiseen, johon sisältyy henkilökohtainen avustaja tai erillinen henkilökohtainen avustaja –päätös. On olemassa vielä noin 80 kuntaa, jossa ei ole olemassa yhtään avustajapäätöstä. Ne ovat pääasiallisesti väestömäärältään pieniä kuntia. Valtaosa vammaisista ihmisistä asuu kuitenkin niissä kunnissa, joissa päätöksiä tehdään. Järjestelmä on kunnallinen ja sinällään yksinkertainen, mutta asioissa on silti paljon eri tulkintoja esim. avustajan tuntipalkassa voi olla 2 € ero. Avustajilla ei ole olemassa työehtosopimusta, joka määrittelisi esim. lisien maksut.

 

Järjestelmän ongelmat/heikkoudet:

- Kunnilla on neuvontavelvollisuus, jota ne ei noudata.

- Palkanmaksu, jotkut kunnat hoitaa sen ja jotkut ei. Avustajan palkkakuitissa lukee esim. Helsingin kaupunki, vaikka se ei olekaan työnantaja; aiheuttaa hämmennystä.

- Sosiaalityöntekijät puuttuvat asioihin, jotka eivät heille kuulu. Sosiaalityöntekijän pitäisi vastata ja neuvoa nimenomaan vammaista henkilöä eikä avustajaa, koska työsuhde on vammaisen henkilön ja avustajan välinen.

- Valtaosa avustajapäätöksistä on tuntimäärällisesti hyvin pieniä verrattuna esim. Ruotsin tilanteeseen. Ihmiset saavat hyvin vähän apua siihen nähden, mikä olisi heidän tarpeensa.

- 44-45 % niistä henkilöistä, jotka ovat potentiaalisia palvelun käyttäjiä ovat palvelun piirissä tällä hetkellä.

- Suuri ryhmä, joka ei ole palvelun piirissä ovat kehitysvammaiset henkilöt. Tämä johtuu siitä, että palvelun tukitoimet ovat aika kehittymättömät; vammaiset henkilöt ovat omillaan avustajansa kanssa.

 

Positiivisia asioita:

- Henkilökohtaisen avun määrä on lisääntynyt. Vuosittainen kasvu on ollut noin 10% (palvelun piirissä olevat). Kehitys on hyvä.

- Tärkeää on, että järjestelmän perusidea säilyy jatkossakin eli vammainen henkilö on itse työnantajana. Aika ajoin on ollut paineita siitä, että kunta alkaisi toimia työnantajana. Se on hankala ja kallis järjestelmä.

- Vuonna 1996 vammaistyöryhmä teki jo ensimmäiset kehittämisehdotukset järjestelmän parantamiseksi, mutta ne on kaikki jäänyt. Ennen kaikkea toivottiin sitä, että kun palveluasuminen on subjektiivinen oikeus, myös henkilökohtainen apu pitäisi olla subjektiivinen oikeus.

- Aiemmin käsitteenä oli henkilökohtainen avustaja, nyt henkilökohtainen apu.

- Järjestelmä on jumittunut paikalleen, vaikka jonkin verran kehitystä onkin tapahtunut. Tilanne kriisiytyy, jos lainsäädäntöä ei muuteta, koska sitten ei saa avustajiakaan. On korkea aika saada muutoksia aikaan. Kuitenkin tämänkin järjestelmän avulla monen ihmisen elämänlaatu on parantunut huomattavasti. Sillä on myös kuntia, jossa asiat on kohtuullisella tasolla.

Lakimuutos:

Laki menee läpi, mutta missä muodossa. Vammaisfoorumi ja vammaisjärjestöt ottivat kantaa siihen, onko subjektiivinen oikeus henkilökohtaiseen avustajaan vai henkilökohtaiseen apuun. Palveluasumisesta olisi pitänyt poistaa subjektiivinen oikeus, koska silloin siinä olisi ollut oikea hierarkia. Palveluasumista ei toki tule lopettaa, koska aina on ihmisiä, jotka eivät pärjäisi henkilökohtaisen avun piirissä. Palveluasuminen tulee tulevaisuudessa olemaan väistyvä, mutta tarpeellinen. Nyt lakiluonnoksessa henkilökohtainen apu ja palveluasuminen on rinnakkain. Luonnoksessa henkilökohtainen apu voidaan järjestää kolmella eri tavalla: perinteinen henkilökohtainen avustaja eli tukitoimi, palveluseteli ja välittäjäorganisaation avulla. Kysymys, joka on vielä auki, kuka päättää, millä tavalla? Vammaisjärjestöjen näkökulmasta, tämä on se asia, joka ratkaisee sen, onnistutaanko vai ei. Lakiluonnoksen perusteluissa on vahvasti kirjoitettu se, että vammaista henkilöä on kuultava ja että kuuleminen myös vaikuttaa päätökseen. Vammaisjärjestöt haluavat, että vammainen henkilö voisi päättää asiasta ellei hänen oman etunsa vaadi jotain muuta, koska aina on henkilöitä, jotka eivät esim. vammansa takia siihen pysty. Positiivisia laajennuksia on se, että mukaan tulee nyt myös välittäjäorganisaatiot, jotka helpottavat esim. kehitysvammaisten henkilöiden tilannetta ja niitä, joilla on esim. kognitatiivisia ongelmia. Juridinen työnantajuus ja työnjohtajuus erotetaan toisistaan kuten Ruotsissakin on. Ero kotihoitoon on se, että vaikka juridinen työnantajuus on kolmannella osapuolella, säilyy työnjohtajuus vammaisella henkilöllä itsellään. Kehitysvammaisten henkilöiden kohdalla muutos tulee olemaan haasteellinen, koska meillä ei ole siitä kokemusta. Suomessa kehitysvammaiset eivät ole olleet yksilöitä, vaan he ovat aina ryhmässä: liikkuvat ryhmässä, työskentelevät ryhmässä, asuvat ryhmässä ja heitä kuljetetaan ryhmässä. Suomessa on olemassa ei laitosmaisia asumisratkaisuja, jotka kuitenkin ovat pienoislaitoksia. Onko ovella joku vahti, onko ovi lukossa; pieniä yksityiskohtia, jotka kertovat laitosmaisuudesta. Kehitysvammapuolella uusi järjestelmä vaatii paljon erilaisia kokeiluja, mikä toimii. Ajattelutavanmuutos kehitysvammapuolella vaatii täyskäännöksen. Suomessa on ajateltu, että kehitysvammaiset ihmiset tarvitsevat ryhmäasumista sen sosiaalisuuden takia, mutta Ruotsin kokemusten mukaan kehitysvammaiset henkilöt, joilla on avustaja, eivät ole yksinäisiä. Ryhmässäkin voi olla yksin. Tärkeä muutos lakiin on se, että subjektiivinen oikeus henkilökohtaiseen apuun on, kun avuntarve on välttämätöntä päivittäisistä toimista selviytymiseksi. Laki takaa ensimmäistä kertaa sen, että apua saa myös ei välttämättömään. Aluksi se on 10 tuntia kuukaudessa ja vuonna 2010 tuntimäärä nousee 30 tuntiin. Tämä on todella suuri laadullinen muutos. Välttämätön apu koskee myös kodin ulkopuolella olemista; asumispalvelut ovat vain kodin sisällä tai kodin välittömässä läheisyydessä tapahtuvaa. Tärkeä lisäys on myös se, että kustannuksina korvataan myös muutakin kuin palkkaa eli tukitoimet tulevat myös sen piiriin.

Tämän myötä toivottavasti syntyy kolmannen sektorin vammaisten henkilöiden pyörittämiä avustajakeskuksia, jotka voivat tarjota tukitoimia. Lakiin ei tule ikärajaa, mutta siihen tulee maininta, että henkilö ei kuulu tämän lain piiriin, jos avuntarve johtuu normaalista ikääntymisestä. Jos tätä mainintaa ei olisi, palvelu nivottaisiin vanhuspalveluihin, mitä sen ei pidä olla. Silloin se olisi mitoitettu myös sen mukaan, kuten esim. kuljetuspalvelussa on käynyt (18 yhdensuuntaista matkaa per kk, riittääkö se nuorelle vammaiselle ihmiselle…?). Lain määrittämä henkilökohtainen apu ei ole sidottu mihinkään diagnoosiin vaan avun tarpeeseen. Ei kai kukaan halua apua yhtään sen enempää kuin tarvitsee. Laissa tullaan määrittelemään myös se, että omainen ei päänsääntöisesti voi toimia avustajana, vain erikoistapauksissa se on mahdollista.

Koulutuksista:

Kynnys on järjestänyt POMO-kursseja 20 vuotta, jotka ovat ilmaisia, mutta kunnat eivät ole lähettänyt sinne ketään.Laittaisin kurssin käymisen ehdoksi avustajan saamiseksi. Kurssin ei tarvitse olla ihmeellinen, mutta perustaidot pitäisi työnantajan oppia. Työnantajana toimiminen ei ole vaikeata, mutta jotkut asiat pitää hallita. Perustavaa laatua oleva asia on se, että työntekijöistä (avustajista) pitää pitää huolta tai ne lähtee pois. Meillä on kohdeltu avustajia huonosti esim. kyselyitä on tullut, kuuluko avustajalle kesäloma. Vammainen henkilö on käyttänyt vammaisuuttaan tietoisesti tai tiedostamattaan hyväksi ja kohdellut sen varjolla avustajia huonosti ja käyttänyt heidän hyväsydämisyyttään hyväksi. Ideaalitilanne olisi, että ennen kuin saa avustajapäätöksen pitäisi käydä peruskurssi työnantajana toimimiseen. Ja sen jälkeen voisi olla täydennyskursseja. On tärkeämpää  kouluttaa työnantajia kuin avustajia. Työantajan pitää kouluttaa omat avustajansa. Avustajalla ei saa olla hoitaja-asennetta, avustaminen on avustamista ei hoitamista. Sosiaali- ja terveydenhuolto-oppilaitokset eivät ole sopivia tahoja kouluttamaan avustajia. En täysin vastusta avustajien koulutusta ja  esim. kehitysvammaisten henkilöiden avustajat tarvitsevat oman laatuisensa koulutuksen. Koulutuksessa pitäisi opettaa tiettyjä asioita esim. hygieniapassi ja ensiaputaidot, ei niinkään hoitotieteellisiä asioita. Parhaat avustajat ovat sellaisia, joilla on elämässä muutakin sisältöä kuin se työ esim. vahva harrastus. Avustajan pitäisi omaksua asenne, että hän tekee asiat tavalla, jolla vammainen henkilö (työantaja) haluaa sen tehtävän. Avustajan työn arvostus on noussut, myös avustajat itse arvostavat omaa työtään enemmän kuin ennen. Avustajan työ on tärkeä työ. Avustajien saaminen on ongelma jo nyt eli lakimuutos ei tuo sitä ongelmaa. Työntekijöiden saaminen sosiaali- ja terveysalalle ylipäätään on ongelmallista tällä hetkellä. Pääkaupunkiseudulla ongelmana on se, että alalla hakeutuu myös henkilöitä, jotka ei sinne kuulu esim. päihderiippuvaiset ja maaseudulla puolestaan ongelmana on se, ettei siellä ylipäätänsä ole väkeä. Rekrytointiapua siis tarvitaan. Rekrytointimahdollisuuksia on opiskelijoissa ja maahanmuuttajissa. Opiskelijoilla ongelmana on vaan se, että opintotukijärjestelmän tulorajat saattavat loppuvuodesta tulla vastaan, joten ei voi työskennellä loppuvuodesta. Maahanmuuttajien kohdalla ongelmana voi olla kulttuurierot ja kielivaikeudet.

Esimerkkejä järjestetyistä koulutuksista:

- Kynnyksen järjestämät POMO-kussit,ongelmana on ollut ettei tulijoita kursseille ole.

- POMO-luokka Invalidiliiton Järvenpään koulutuskeskuksessa aloittanut viime syksynä. Pysyvä toimintamuoto.

- Lasten ja nuorten Tukisäätiön opiskelija-asuntolan ihmisille on järjestetty koulutusta.

- Henkilökohtaisten avustajien koulutus –projekti (Tuusula)

Avustajakeskukset:

Avustajakeskukset voisivat auttaa vammaista henkilöä rekrytoinnissa, antaa hallinnollisia tukitoimia esim. palkanmaksu ja auttaa sijaisjärjestelyiden hoitamisessa. Keskus voisi kehittää rekrytointia, jotta avustajia saataisiin alalle ja pystyttäisiin luomaan aidot markkinat verrattuna siihen, että nyt jokainen tekee sitä yksin. Se mahdollistaisi myös pienten tuntimäärien yhdistämisen saman työntekijän hoidettavaksi; työ ja työntekijät kohtaisivat paremmin. Avustajille olisi myös hyvä olla työnohjausta, koska työ on yksinäistä, eikä asioista voi puhua kenellekään. Intimiteettisuoja pitää tietysti muistaa, mutta on hirveää ettei työstään voi puhua kenellekään. Kurssit ja koulutukset työn ohessa ei varmastikaan olisi huonoja avustajille. Keskusten pitää olla vammaisten ihmisten hallinnoimia, muuten mennään ojasta allikkoon, jos esim. kunta hallinnoisi niitä. Silloin näkökulma muuttuu eli kenen ehdoilla hommaa tehdään. Henkilökohtainen apu käsitteenä on se, että asiat on vammaisten ihmisten omissa käsissä, sitä ei saa ulkoistaa ei vammaisille ihmisille. Ollaan väärällä tiellä, jos joku ei vammainen alkaa määrittää vammaisten ihmisten tarpeita. Vammaisen henkilön pitäisi käydä kertauskurssi joka toinen tai joka kolmas vuosi, jossa kerrattaisiin työnantajuuteen liittyviä asioita, koska aina tulee hankalia tilanteita. Esimerkiksi laittomat irtisanomiset tulevat työnantajalle todella kalliiksi. Ketään ei voi irtisanoa sen perusteella ettei pidä jostakin henkilöstä. Vammaisten ihmisten keskuudessa ongelmana on se, että kaikille ei ole minkäänlaista kokemusta työelämästä ja työelämän säännöistä. Tulevaisuudessakin vain pieni osa vammaisista henkilöistä tulee olemaan tämän järjestelmän piirissä. Järjestelmä ei ole kaikille tarpeellinen tai sopiva. Nyt on n. 5000 päätöstä ja tulevaisuuden tavoitteena voisi olla n. 10 000-11 000 avustajapäätöstä. Otollisissakin olosuhteissa siihen tavoitteeseen pääseminen vie aikaa, viisi vuotta ei riitä. Asiaan vaikuttaa paljon se, miten kehitysvammapuoli lähtee kehittymään.

Tilanne muualla:

Itsenäisen elämän liike ja sen sisällä henkilökohtainen apu on maailmanlaajuinen trendi. Se on levinnyt viimeisen kymmenen vuoden aikana Aasiaan. Aasiassa itsenäisen elämän liike on hyvin vahva esim. Japanissa. Se on leviämässä myös esim. Vietnamiin, Malesiaan, Thaimaahan ja Koreaan. Afrikassa tilanne ei ole edennyt niin pitkälle. Euroopassa on itsenäisen elämän keskuksia, joissa avustajatoiminta on keskeistä. Järjestelmiä on kunnallisia ja esim. vakuutuspohjaisia. Ruotsissa järjestelmä on pitkälle kehittynyt. Ruotsissa on kunnallinen henkilökohtainen avustaja –järjestelmä. Kunta on työantajana 70%:ssa tapauksia, osuuskunnista työnantajana toimii n. 20% ja itsenäisenä työnantajana toimii n. 3%. Ruotsissa olevat osuuskunnat ovat vammaisten henkilöiden perustamia ja he pyörittävät niiden toimintaa. Suomalainen avustajakeskusmalli on sovellutus Ruotsin osuuskuntamallista. Keskitetty valtakunnallinen käyttäjien vetämä malli eli avustajakeskus. Kaupallisetkin yrittäjät markkinoilla sallitaan kunhan ne eivät ole enemmistönä, koska silloin taloudelliset seikat ratkaisevat eikä vammaisten ihmisten eettiset periaatteet. Norjassa systeemi on pienempi kuin Ruotsissa, ei niin laaja ja Tanskassa järjestelmä on kaikkein erikoistunein. Siellä henkilökohtainen apu koskee vain kaikkein vaikeimmin vammaisia henkilöitä. Tanskassa palvelut ovat muutenkin parempia kuin meillä, koska siellä ei olla niin laitoskeskeisiä.

Suomen vammaispalvelulaki oli voimaan tullessaan yksi parhaimpia, mutta nyt se on jäänyt pahasti jälkeen. Suomessa ei ole onnistuttu kehittämään tarvittavia tukitoimia. Mikään ei ole ilmaista ja vammaisen henkilön on ponnisteltava, mikäli haluaa elää itsenäistä elämää. Mutta jokaisen pitäisi saada valita ja päättää, miten haluaa elää.

Järjestelmän muuttuminen on pitkä prosessi ja nyt yritetään saada pää auki ja helpottaa kaikkein vaikeimmin vammaisten ihmisten elämää. Jos halutaan kaikille kaikkea heti, kukaan ei saa mitään, jostain on lähdettävä liikkeelle eli eniten apua tarvitsevista. Lakimuutoksen aiheuttama kustannusarvio on haarukaltaan melko laaja. Suurin ero STM:n ja Kuntaliiton laskelmissa johtuu aikaperspektiivistä ja tavasta millä asiat ilmaistaan. Kun ihmiset lähtevät laitoksesta pois, niin rahaahan vain säästyy, koska laitosten ylläpito ei ole halpaa. Kun vammainen henkilö palkkaa itselleen avustajan, päätyy 20% rahasta heti takaisin kunnalle verotuloina. Järjestelmän kautta myös työllistyy ihmisiä, jotka ei muuten välttämättä työllisty. Muut palvelut joko loppuu tai vähenee, siitäkin syntyy säästöä. Jos vammaisella ihmisellä on avustaja, hän tarvitsee vähemmän muita palveluja. Hallintokuluihin ei avustajajärjestelmässä esim. mene niin paljon rahaa kuin muissa palveluissa esim. kunnan järjestämissä palveluissa. Näitäkin säästöjä olisi syytä laskea ja pohtia, kun tehdään kustannuslaskelmia. Mutta sekin on selvää, että jos 10 000 ihmistä tarvitsee apua, niin se ei ole ilmaista. Tällä hetkellä kuntien sosiaali- ja terveydenhuollon menoista 4 % menee vammaispalveluihin. Suurin menoero siitä on kuljetuspalvelu ja henkilökohtainen apu sen jälkeen. Pienen vähemmistön elintärkeä asia on paljon vaikeampi kuin suuren enemmistön hyödyllinen asia. 50 milj. € menee tällä hetkellä henkilökohtaiseen apuun ja on vaikea uskoa, että 200 milj. € menee kovin äkkiä rikki. Kunnan kotipalvelutunti on paljon kalliimpi kuin avustajatunti. Se johtuu siitä, että työajasta menee iso osa menee liikkumiseen, kokouksiin ja vain 40% varsinaiseen työhön ja siihen vielä hallintokulut päälle. Kustannuspaineita saattaa nostaa se, että jos ala organisoituu, niin myös palkat nousee, jotka tällä hetkellä ovat onnettomat. Palkkahaarukka on 6,50€ - n.10€. Avustajatunnin hinta on kokonaisuudessaan noin 13 €, sisältäen sosiaalimaksut . Minua huolestuttaa se, että tulee joku yksityinen, jolla on pääomaa perustaa avustajapalvelu, joka myy palvelua kalliilla hinnalla. Toki yksityisiä yrittäjiä tarvitaan, koska ne pitävät kentän virkeänä, mutta ylivaltaa ne eivät saa ottaa. JHL ja Heta työstävät tällä hetkellä työehtosuositusta avustajille. Sen pitäisi valmistua jouluksi.

Last modified on 17.09.2010 15:06
Kalle Könkkölä

Kalle Könkkölä

E-mail: Sähköpostiosoite on suojattu roskapostiohjelmia vastaan, Javascript-tuen tulee olla päällä nähdäksesi osoitteen

Add comment