Mies ja Henki PDF Tulosta Sähköposti

 

Kalle Könkkölä

Rohkeus ja Pelko

Lähes ensimmäisiä lapsuusmuistojani on se, että seison paikallani ja pelkään kaatuvani. En uskalla ottaa askeltakaan eteen tai taakse. Kävelyni oli olematonta, mutta pystyin seisomaan jonkin verran. Odotin ja toivoin, että joku tulisi pelastamaan minut. Kaaduin lapsena usein ja loukkasin itseni. Asuessamme Äänekoskella 50-luvun alussa asuntomme oli aivan sairaalan vieressä ja sisarukseni veivät minut välillä omin päin sinne paikattavaksi.

Olin arka ja pelokas lapsi. Olin arka ja pelokas vielä nuorenakin pitkälle teini-ikään. Tosin muiden nuorten miesten tapaan pelkoni oli valikoivaa. En pelännyt hurjastella pyörätuolilla, vaikka kolhin itseäni, en pelännyt, kun minua kannettiin koulussa kilpaa kolmannessa kerroksessa olevaan luokkaamme.

Lapsena olin menossa isän kanssa uimaan Keravan maauimalaan ja sanoin isälleni, että ei mennä, minua pelottaa. En sanonut kerran, vaan useasti, ja yllättäen isä Antero sanoi, että ei sitten mennä. Olin typertynyt ja sain opetuksen. Jos antaa pelolle vallan, jää paljon tekemättä ja kokematta. Olin odottanut, että isä rohkaisisi minua ja olisimme kuitenkin menneet. Mutta rohkeutta ei voi toiselta saada, vaan se on lopulta itsestä kiinni.

Lapsuuteeni ja teini-ikääni liittyi se, että en päässyt itsenäisesti liikkumaan. Kun aloin käyttää pyörätuolia noin vuonna -60, en pystynyt itse liikuttamaan sitä kuin hivenen. Olin täysin riippuvainen toisten ihmisten avusta. Tämä rajoitti suunnattomasti elämää ja itsenäistymistä. Pelkäsin, että en päässyt sinne, minne toiset menivät. Toisaalta en oikeastaan koskaan jäänyt pois mistään. Minua haettiin ja vietiin paljon. Olin monissa nuorten riennoissa mukana, mutta en ollut itsenäinen. Tämä varmaan lisäsi arkuuttani.

Suhtautumiseni toisiin vammaisiin ihmisiin oli omituista. Oli kiusallista tavata toinen vammainen. Mieluummin katsoin kadulla muualle, jos joku tuli vastaan. Nyt tällainen tuntuu aivan käsittämättömältä. Osallistuin vammaisten lasten ja nuorten kesäleireille 13-vuotiaaksi asti ja sen jälkeen parikertaa kuntokursseille. Leireillä tilanne oli toinen, olimme kaikki vammaisia, ja leireistä jäi paljon hienoja muistoja. Nyt minusta tuntuu, että haluttomuus kohdata toisia vammaisia on osa normaalia sopeutumista ja kasvamista. Itseään ei halua nähdä. Kun nykyisin tapaan tuntemattomia vammaisia, joka toinen ei ole näkevinään ja joka toinen tervehtii. Tunnistan arasta pälyilystä nuoruuden itseni.

Sain ensimmäisen sähköpyörätuolini ylioppilaaksi tultuani. Itsenäinen liikkuminen muutti elämäni täysin. Ajelin ympäri Keravan silloista kotikauppalaa, joskus jopa niin, että akku loppui kesken kaiken. Kuljin yksin ja ystävieni kanssa. Silloin myös tajusin, että eihän sähköpyörätuoli vielä ratkaissut kaikkea. Joka paikkaan oli esteitä. Katujen reunakivet olivat niin korkeita, ettei ajoradalta päässyt jalkakäytävälle. Vain harvaan rakennukseen pääsi sisään, ja käytännössä jäin ulkopuolelle usein. Liikkumisen vapaus ja toisaalta ympäristön rajoitukset saivat nuoren miehen muuttumaan. Pystyin tapaamaan itse valitsemiani ihmisiä ja väistämään niitä, joita en halunnut tavata. Tästä käynnistyi myös yhteiskunnallinen herääminen.

Olin aina pitänyt omaa vammaisuuttani jotenkin omana vikana ja myös jonkin verran häpeänä. Kärvistelin asian kanssa ja sain toisaalta vammastani hyvän perustelun kaikelle missä epäonnistuin. Kun olin ihastunut johonkin tyttöön, en saanut sitä sanotuksi. Ja jos sain sanotuksi ja jos siitä ei mitään tullut, niin syy oli vammassani, vaikka nyt tuntuu siltä, että syy oli siinä varovaisuudessani. Pelko ja arkuus eivät ole mikään etu, kun solmii suhteita tyttöihin.

Kirjoitin ensimmäisen vammaispoliittisen kirjeen -70-luvun alussa Keravan kauppalan rakennusvirastoon, jota itse asiassa isäni johti. Vaadin siinä jalkakäytävän reunakivien madaltamista suojateiden kohdalla, jotta vammaiset ihmiset voisivat liikkua itsenäisesti. Tragikoomista on, että samanlaisia kirjeitä saisi vielä kirjoittaa 40 vuotta myöhemmin. Maailma muuttuu joiltakin osin todella hitaasti.

Yhteiskunnallinen herääminen oli minulle suuri muutos, joka pakotti laittamaan ainaisen pelon syrjään. Toisten eri tavoin vammaisten kohtaaminen yhteisen asian ympärillä antoi käsittämättömästi voimaa. Yliopiston rehtorin, ministerien ja kansanedustajien tapaamiset antoivat itselle kuvan kaikkivoipaisuudesta. Maailma oli käsissäni ja elämä edessä. Pelot jäivät kauas taakse.

Ei se kuitenkaan ihan niin mennyt. Opiskelujeni alkuvaiheessa sairastuin vakavasti ja jouduin hengityskoneeseen. Tämä tapahtui ennen Kynnys ry:n perustamista ja vammaisliikkeen syntymistä Suomessa. Kokemus oli raju. Heräsin sairaalassa kytkettynä hengityskoneeseen, ja silloin halusin kuolla. Olen ennekin sanonut, että tuona syksynä olisin ollut valmis eutanasiaan. Kaikki näytti synkältä ja pelottavalta. Kuinka kukaan voi elää hengityskoneen kanssa, ajattelin. No, tätä ihmettelen kyllä vieläkin.

Vähitellen elämä voitti, vaikka tukehtumisen pelko on aina taustalla olemassa. Kuitenkin vasta tämän jälkeen alkoi täysipainoinen elämäni, siitä huolimatta, että nuoruuteni suuri rakkaus päättyi samaan aikaan. Talvella 1972 olin päässyt sairaalasta. Istuin kotona Keravalla ja ihmettelin, mitä teen elämälläni hengityskoneen kanssa. Siihen asti keskeinen tavoite oli ollut opiskella nopeasti ja sitten rikastua. Tietenkin haaveena oli myös kaunis vaimo.

Yhteiskunnallinen herääminen vei voiton kaikesta tuosta. Moni muu asia on tullut sitten vuosien myötä. Keräsin itseni ja päätin, että Helsinkiin on perustettava vammaisten opiskelijoiden yhdistys. Tämä päätös on siitä lähtien ohjannut elämääni. Syksyllä -72 kirjoitin Ylioppilaslehteen artikkelin, jossa ehdotin vammaisten opiskelijoiden yhdistyksen perustamista. Ihmiset ottivat yhteyttä, ja minä etsin yliopistolta muita vammaisia ja puhuin kaikille. Nyt en enää pelännyt muita, mutta ehkä he pelkäsivät minua.

Julkinen esiintyminen pelottaa monia ihmisiä. Olen joutunut harjoittelemaan sitä paljon. Vaikeimpia ovat tilanteet, joissa joutuu - ollakseen itselleen rehellinen - kritisoimaan ihmisiä, jotka luulevat olevansa hyviä ja joita pidetään hyvinä. Olla vähemmistön ääni ja eri mieltä enemmistön kanssa. Sitä tilannetta en kaipaa, mutta olen silti joutunut siihen uudelleen ja uudelleen.

En enää pelkää tätä asetelmaa kuten nuorempana. Olen ymmärtänyt, että tämä on minun tehtäväni, asettua vastarintaan vihamielistä enemmistöä vastaan. Näitä tilanteita on ollut paljon, eikä niihin totu koskaan. Muutama esimerkki kuluvalta vuodelta. Helsingin rakennuslautakunta järjesti seminaarin, ja jouduin toteamaan Helsingin asuntotuotantotoimikunnan johtajan ja Helsingin apulaiskaupunginjohtajan puheet asiattomaksi ja virheelliseksi hölynpölyksi. Kokemukseni mukaan rakennusalalla on laajalti vammaisvihamielisyyttä, minkä olen tuntenut nahoissani.

Miten sanoa suunnittelijoille ja arkkitehdeille, että se mitä he tekevät on huonoa ja väärin? Olisi paljon helpompi myötäillä. Rakennuslautakunta oli kerran ehdotuksestani palauttanut erään vanhusten palvelutalon lupahakemuksen uuteen käsittelyyn, koska asuntojen invavessat olivat liian pienet. Suunnittelija oli saanut joltain poropeukalolta väärät ohjeet. Taloa suunnittelevat a rkkitehdit ja tulevan palvelutalon johtaja tulivat tapaamaan minua suunnitelmien kanssa. He olivat melkoisen aggressiivisia tapaamisen alusta lähtien. Tavallaan ymmärsin heitä, koska he olivat saaneet vääriä neuvoja. Toisaalta liian pieni vessa on liian pieni, ja jos kukaan muu ei siitä sano, niin minä sanon.

Tuleva johtaja äityi sanomaan, että hän tietää paremmin kuin minä, että liikuntavammaiset vanhukset mahtuvat näihin vessoihin hyvin. Päätin olla tyly ja sanoin, että jos kaikki muut ovat samaa mieltä, he voivat lähteä saman tien, koska meillä ei ole mitään puhuttavaa enkä halua enää keskustella asiasta. Syntyi hetken kiusallinen hiljaisuus. Pääsuunnittelija häkeltyi ja ajatteli, etteivät he saa koskaan lupaa talolleen (olen rakennuslautakunnan jäsen). Tilanne laukesi lopulta, kun arkkitehdit halusivat kuitenkin jatkaa keskustelua. Vessoihin löytyi lopulta ratkaisu.

Tällaiset tilanteet vaativat paljon rohkeutta, jotta ne kestää muuttumatta kyyniseksi tai luopioksi. Huumori ja pieni itseironia ovat niitä työkaluja, joilla itse selviän.

Kieltenen ilmapiiri on mukana myös sikiötutkimuksen ja eutanasian alueilla. Olen ollut lukuisia kertoja tilanteissa, joissa olen lähes yksin vastustanut selektiivistä aborttia ja sikiötutkimuksia. Näihin tilanteisiin täytyy valmistautua huolella ja välttää toisten syyllistämistä. Kun olen olen esittänyt sikiötutkimusten vastaisia näkemyksiä on tilaisuuksissa tullut jäätävä hiljaisuus, jonka jälkeen olen kuullut miten olen ymmärtänyt asiat aivan väärin ja minun on sanottu olevan oman pesän likaaja. Tätä en ole ymmärtänyt koskaan.

Nyttemmin olen myönteisesti yllättynyt siitä, kuinka monet filosofit ajattelevat samansuuntaisesti - lääkärit taasen eivät.

Kolmas erityinen elämänalue on vammaisten koulu inkluusio vastaan segregaatio. Tällä asialla on minulle henkilökohtaisesti suuri merkitys, koska ensimmäiset yhteenotot olen käynyt opetuksen tiimoilta. Kaikki puhuvat sen puolesta, että inkluusio eli erilaisten lasten opetus yhdessä on oikea suunta, mutta silti eristävä erityisopetus on laajentunut 30 % viimeisen kymmenen vuoden aikana. Nämä keskustelut ovat vaikeita, ja vaatii rohkeutta sanoa vanhemmille, että he tekevät väärin.

Olen kirjoittanut paljon siitä, kuinka vaikeaa on olla erimieltä ja kuinka se vaatii rohkeutta. Usein eri mieltä olemista pidetään helppona ja vähän virkistävänä. Vastaanhangoittelijoita kutsutaan puhumaan ja piristämään monia tilaisuuksia. Olen hyväksynyt tämän osaksi rooliani ja osaan hauskuuttaa yleisöä. Mutta kyse on vakavista ja vammaisten ihmisten ihmisoikeuksien kannalta perustavanlaatuisista kysymyksistä.

Eristäminen toisista lapsista ja muista ihmisistä, esteellinen rakentaminen, joka estää tasavertaisen osallistumisen, oman syntymän oikeutuksen kyseenalaistaminen ja oikeus kuolla eikä elää ovat vaikeita ja ahdistavia kysymyksiä, kun ne sattuvat omalle tai läheisen kohdalle. Tuntuu kummalliselta, että näiden asioiden puolustaminen vaatii rohkeutta. Mutta niin se vain on.

Taina West kirjoitti sankaruutta käsittelevän kirjan, johon haastatteli minua. Oma kiusaantunut asenteeni sankaruuteen tulee siinä esille. Mutta jos asiaa tarkastelee vähemmän dramaattisella tavalla, ei sankaruutena, vaan rohkeutena, tunnustan kyllä, että rohkeutta olen oppinut vuosien varrella paljon.

Olen matkustanut eri puolilla maailmaa tekemässä kehitysyhteistyötä vammaisten kanssa. Olen myös ollut henkilökohtaisesti vaaratilanteissa.

Kambodsassa olin liikkeellä maaseudulla ja eräällä pienellä sillalla auton ympäröi huumeiden vallassa olevat entiset sotilaat. Tilanne oli hurjan tuntuinen mutta kuljettaja painoi vain kaasua.

Kosovossa jäin auton alle ja selvisin hengissä kuin ihmeen kaupalla. Jouduin englantilaiseen sotilassairaalaan, missä päänahkani liimattiin paikoilleen ja katkennut käteni kipsattiin. Kun seuraavalla kerralla kävelin pyörätuolillani Mäntyharjun pikkuteitä, jokainen auton ääni sain minut pakokauhun valtaan. Sanoin itselleni, että näin ei voi jatkua. Mitä pelkään? Pelkään, että pelkään.

Mutta ei niin voi elää! On selvää, että pelkään keuhkokuumetta. Hengityslaitetta käyttävänä se on luonnollista. Tukehtumisen tunne on niin lähellä. Tämänkin tiedon kanssa on tultava toimeen.

Ei pelon kanssa voi elää. Jos pelolle antaa vallan, elämä loppuu nopeammin kuin voi arvata. Jotenkin täytyy löytää tasapaino pelon hallinnan ja riskien minimoinnin välillä. Talvella menin töihin raitiovaunulla, kun keuhkoihin nousi limaa ja koetin yskiä sitä pois, mutta hengityskoneesta loppui sisäinen akku Hakaniemen kohdalla. Ajattelin, että olisi karua tukehtua työpaikan ovelle. Onneksi pääsin sisälle ja sain hengityskoneeseen virtaa. Sydän kuitenkin pomppi kauhusta pari tuntia. Tämä järkytti arkipäivääni yllättäen.

Voisin jäädä kotiin, voisin asua loppuelämäni sairaalassa. Tai sitten en. Tämä ei ole rohkeutta. Ei ole rohkeutta, että haluan elää. Ei itsemurhakaan ole rohkeutta. Rohkeutta on se, että uskaltaa kohdata itsensä ja omat pelkonsa. Ei niitä voi vähätellä ja unohtaa. Asioihin voi myös varautua.

En minä kulje maailmalla vaikeissa olosuhteissa siksi, että olisin rohkea, vaan siksi, että niin on tehtävä. Se pakko ei tule ulkoa, vaan sisältä. Tämä kuulostaa naiivilta ja varmaan tietyllä tavalla onkin sitä, mutta omaa sisintään ei voi syrjäyttää tai käy huonosti.

Mielessäni on kuva USA:sta, jossa olin junassa matkalla Washingtonista New Yorkiin. Myöhästyin junasta, ja olimme avustajani kanssa perillä Mannhattanille keskiyöllä. Hotelliin oli matkaa kävellen pari kilometriä, ja puolivälissä matkaa pyörätuolin akku loppui. Avustaja vuoroin työnsi minua ja vuoroin kantoi matkalaukkua. Hetken päästä paikalle käveli musta mies, joka kysyi voisiko hän auttaa. Kaikkialla varoitetaan yöllisistä roistoista New Yorkissa ja pelästyin. Mutta sanoin kuitenkin, että apu olisi tarpeen. Hän otti matkalaukkuni, saattoi meidät hotelliin ja toivotti lopuksi Jumalan siunausta. Minua hävetti oma ennakkoluuloisuuteni ja pelkoni.

Oman kokemukseni mukaan pelko hälvenee kun ei ole yksin, kuuluu johonkin joukkoon, ryhmään jolla on samankaltaiset tavoitteet, ihanteet ja toimintatavat. Tämä ei tietenkään riitä vaan myös oma tahto on tärkeä .

Kyllä elämä kantaa minkä on kantaakseen.

 

Kalle Könkkölä

Toiminnanjohtaja, Kynnys ry.

Helene Schjerfbeck (1862-1946): Toipilas 1888, öljy kankaalle, 92 x 107 cm

Tämä kuva on aikuisena tuonut mieleen omia lapsuudenmuistojani. Pienenä olin aika heikko ja usein sairas. Oli kurjaa sairastaa, tietysti. Mutta toisaalta oli tosi hienoa parantua. Niinkään eivät mieleeni ole jääneet ne sairaudet kuin ne paranemiset. Ja etenkin ne sairauden vaiheet, kun vielä lellittiin, mutta ei ollut enää kipeä eikä pelottanut enää.

Tulee mieleen pitkä iltapäivä, kun saa tehdä sellaista mitä ei muuten saa. Ei tarvitse kammata tukkaa eikä laittaa vaatteita päälle. Lapsena oli aina kiva kun ei tarvinnut pukea ja aikuisena aina kun ei tarvitse riisua.

Muistan myös että sairaana sain leikkiä isän tavaroilla, joihin ei terveenä ollut lupa koskea. Esimerkiksi sain koskea laskutikkua, isä yritti opettaa minua, mihin hänellä ei yleensä muuten ollut aikaa. Kirjahyllystä tulee mieleen se, että lapsien sairastaessa isä luki ääneen Fredrika Runebergin muistelmia, joita ei luettu koskaan muulloin.

Kuvan pikkutyttö saa myös istua aikuisten tuolissa missä hän ei ehkä muulloin saa olla ja hänen takanaan on ehkä perheen paras tyyny ja paras huopa. Eikä yleensä kukkasia saa panna teekuppiin! Mutta nyt on toisin ja tyttö sai ehkä teetä ja pikkuleipiä.

Tämän kuvan ulkopuolella ovat vanhemmat ja voi vain kuvitella millainen huoli heillä on ollut.Vaikka lapsen paranemisvoima on ihmeellinen, niin kuitenkin lapsia kuolee. Joskus lapsista, jotka ovat kuolemansairaita, tehdään jo heidän eläessään muistoksi "enkelikuva". Niin tehtiin minustakin, vaikka lääkärien ennustukset eivät sitten toteutuneet. Tämänkin kuvan pikkuenkeli on parin päivän päästä taas "pikkuriiviö".

 

 

 

Sisällys
Mies ja Henki

ESIPUHE
I EETTISIÄ KYSYMYKSIÄ    8
"Tilataanko kuolema?"    8
Eutanasia uhka kuolemalle    10
Yhteiskunnallinen ilmapiiri    11
Yksilön kärsimys    11
Köyhä Suomi    12
Oikeus elää - inhimillisesti    13
Oliko pakko näyttää    15
Vammainenkin lapsi on tervetullut    15
Vammaisuus ei ole taakka    16
Geeniseulonta työryhmä eksyksissä    18
Pelkäämmekö elämää?    19
Sikiötutkimukset    20
Eutanasia    22
Raiskaus    23
Syöpä    24
Jaska lähti    25
Elisa on poissa    26
II VAMMAISLIIKKEESTÄ    29
Vammaisliikkeen filosofiaa    29
Ulkopuolisuus    29
Eristämisen halu kulttuureissa sisäänrakennettuna    30
Riippuvaisuus    32
Perhe    33
Kuolema    33
Hyväntekeväisyys    34
Itsenäinen elämä    35
Ihmisoikeusloukkaukset näkyvät vammaisten ihmisten arjessa    36
Päätimme puhua itse puolestamme    36
Hulluja on muuallakin    36
Kynnyksen kaksi tavoitetta    37
Ettei maailma söisi meitä    37
Heikot tarpeellisia vahvoille    38
Uusi uljas nuoripolvi    38
Vammaiskulttuuria?    39
Itsenäinen elämä – vammaisten ihmisten näkökulma    41
Asuminen    42
Ympäristö    44
Joukkoliikenne    44
Yhteiskunnallinen vaikuttaminen    45
Kotikuntalaki ihmisoikeussopimusten vastainen    46
Asenteet arveluttavat    47
Kehitysvammaisille mahdollisuus itsenäiseen elämään    48
Vammaiset kohteista osallistujiksi    49
III VAMMAISPOLITIIKKAA    52

Vammaisten ihmisten tasa-arvo tulevaisuuden haasteena    52
Voiko kuntaliitto olla joskus myös vammaisten asialla?    54
Miksi kuntaliitto on aina vammaisia vastaan?    55
Vammaisten ihmisten mahdollisuuksien yhdenvertaistaminen    57
Poliittista tahtoa tarvitaan    58
Saavatko vammaiset apua riittävästi vai liian paljon ?    59
Apulaisoikeusasiamies on puhunut    59
Onko palveluja tarpeeksi?    61
Miten kehitysvammaisilla menee?    62
Mistä kenkä puristaa?    62
Kuntotus vammaisten omiin käsiin    63
Elämä vammaisena on OK    64
Sopeutumisvalmennuksesta vammaisvalmennukseen    65
Vertaistuki kunniaan!    65
Mykistääkö MYK    66
Kuljetuspalvelut kuntoon    69
Esteetön 2000 luku    69
Kuuleeko kukaan?    70
Uusia työllistymismahdollisuuksia    71
Mitä tasa-arvo saa maksaa?    72
Vammaisjärjestöjen on tehostettava yhteistyötään    74
Vammaispalvelut jäässä    76
Työmarkkinajärjestöt mukaan vammaisten työllistämiseen    78
IV KOTIMAISIA MIETTEITÄ    78
Vammaiset potilaita vai asiakkaita    78
Rajoitettua demokratiaa    80
Tampere lukkojen takana    81
Saako vessassa käydä kodin ulkopuolella    82
Tarvitsemme vammaisten tasa-arvolain    86
Potilaasta kansalaiseksi - vammaiset etsimässä ihmisoikeuksiaan    88
Kansainvälistä historiaa    89
Tärkeä oppia tunnistamaan syrjintä    90
Uusi Eurooppa kaipaa vammaisten aktiivisuutta     91
Hissin oven leveys päätetään Brysselissä    91
Liikkumisdirektiivi parantanee Suomen normeja    92
Laitoselämän purkaminen pahasti kesken    93
Vammaiset mukaan päätöksentekoon    94
Poliittinen tahto puuttuu    95
V HAVAINTOJA HESASSA    96
Vammainen areenalla    96
Varmennettu vammaisuus    99
Sanan mahti    100
Elämä sirpaleina    102
Urbaania puutarhanhoitoa    103
Puutarhanhoito on tärkeintä    104
Kaupunki meille kaikille    105
Esteetön Helsinki 1    106
Esteetön Helsinki 2    107
Missä oikein on vika?    108
Stadionin kattaminen    109
Millaisia ovat tulevaisuuden Talvet    109
VI KANSAINVÄLISYYTTÄ    110
Vammaiset mukaan kehitysyhteistyöhön    110
Vammaiset kentälle    111
Ei lobbausta vaan vapaaehtoista asiantuntijuutta    112
Vammaiset katastrofitilanteissa    113
Apua Kosovon vammaisille    114
Miksi Suomeen tuli vain muutama vammainen pakolainen Kosovosta?    116
Kosovossa    118
Mustan siiven hipaisu    119
Pataljoonan sairaalassa    121
Miten auttaa vammaisia kriiseissä    123
Sodat, sisällissodat luonnonkatastrofit…    124
Mistä ruokaa, lääkkeitä, apuvälineistä?    125
Kriisin eri vaiheita    127
Kuka pääsee ulkomaille?    128
Paluumuuton jälkeen    129
Vammaisten oma toiminta käyntiin heti kriisin jälkeen    130
Vammaisuus yhdistää    132
Ulkomainen vieras voi avata ovia    133
Vähän miinoista    134
Haaste SPR:lle ja järjestöille    134
Vammaisia pakolaisiksi Suomeen    136
Kuraattori auttamaan vammaisia pakolaisia    136
Pakolaiset mukaan kotimaansa auttamiseen    138
YK:n vammaistietämys heikkoa    138
Pankit ratkaisevat    139
Vammaisten olisi opittava virkamiesten kieli    140
Konkreettinen ehdotus: Suomen "Vammaisten valmiusjoukot"    141
Velvoitus ja kiitokset    143
Vammaisten valmiusjoukkoja tarvitaan    144
Altai vuorten siimeksessäI    145
Altai-vuorten siimeksessä II    148
VII TERVEYDESTÄ    150
Helsingin psykiatriasta    150
Uudenmaan terveydenhuolto kriisissä?    153
Sairaalapaikat eivät vähene psykiatriassa    154
Lapinlahteen Mielen Keskus    155
Mörkö se tahtoo sairaanhoitopiiriin    157
Huumekoukko on enemmän tragedia kuin rikos    159
Terveydenhuoltohenkilöstö vammaisten puolestapuhujana?    160
Apua välineillä    161
Apuvälineasioissa vammainen on oman onnensa seppä    162
VIII LENTÄMISESTÄ    164
Ministeri Aura, teitä tarvitaan    164
’Turvallista’ lentämistä    165