Mies ja Henki, esipuhe PDF Tulosta Sähköposti

Tämä kirjan artikkelit ovat kerätty niistä jutuista, jotka olen kirjoittanut yhdeksänkymmentäluvun lopussa ja vuosituhannen alussa. Aiheet liikkuvat lähipiiristä taivaan ja maan välillä. Tässä kirjassa en ole noudattanut kronologiaa vaan olen koonnut kirjoitukset aina yhteisen teeman ympärille.

 

Olen saanut elää vammaisten aikakauden, jolloin vammaisten asema on muuttunut hyvinkin paljon. Nuoruudessani 50-luvulla olosuhteet olivat monella tavoin toiset. Ennen kaikkea meidän vammaisten oma suhtautuminen on tänään hyvinkin erilaista. Ennen monet meistä kokivat häpeää omasta vammaisuudestaan ja syyttivät hankaluuksista itseään. Yhteiskunnassa ei nähty olevan mitään vikaa.

 

Monet muutokset ovat silti kuitenkin pinnallisia. Pohjalla olevat asenteet ja käsitykset ovat estäneet vammaisilta ihmisiltä todellisen läpimurron tasa-arvoon ja täyteen osallistumiseen. Askel askeleelta tulemme menemään varmastikin eteenpäin mutta etenemisen hitaus ja vastarinnan sitkeys saavat mielen joskus apeaksi.

 

Ihmisten piiloasenteet tulevat karkeimmin esiin silloin, kun puhutaan vaikeista asioista kuten eutanasiasta ja sikiötutkimuksista. Juuri näitä teemoja olenkin käsitellyt monissa kirjoituksissa.

 

Yhdenvertaisuuslaki

 

EU hyväksyi joitakin vuosia sitten direktiivin, jonka mukaan vammaisten ihmisten syrjintää tulisi vastustaa erityisesti työelämässä. Tämä direktiivi yhdistettiin Suomessa etnisiä vähemmistöjä koskevan direktiivin kanssa ja työministeriö alkoi laatia yhdenvertaisuuslakia. Suomalaisen järjestelmän mukaan tämä asia kuuluu kolmikantaneuvotteluiden piiriin. Näin ollen työministeriö, työntekijä- ja työnantajajärjestöt neuvottelevat asiasta keskenään ja eduskunnan tulisi lähinnä vain hyväksyä tehdyt sopimukset.

 

Vammaisjärjestöjä kyllä kuultiin matkanvarrella mutta kuuleminen ei tarkoittanut huomioonottamista. Lakiesitys vietiin kertaalleen eduskuntaan, joka hylkäsi sen. Toisella kertaa se tuli eduskuntaan vain hieman muuttuneena.

 

Minulla oli mahdollisuus olla eduskunnassa kuultavana lain käsittelyn aikana ja kokemus oli mielenkiintoinen.  Lähes kaikki asiantuntijat olivat vammaisjärjestöjen kanssa samaa mieltä, että lakiesitys oli huono jo lähtökohdiltaan: yhdenvertaisuuslaissa eri vähemmistöryhmiin kuuluvat asetettiin eri asemaan - vammaiset huonoimpaan. Ainoastaan työministeriön ja työmarkkinajärjestöjen edustajat puolustivat ehdotusta. Myös  Akavan edustaja sanoi: 'Tuemme hallituksen esitystä'.

 

Eduskunta muutti joitakin kohtia ehdotuksesta ja totesi että asiaan tulisi palata mahdollisimman pian. Kirjoitin Akavan puheenjohtajalla sähköpostilla kirjeen - olen Akavan jäsen - missä pahoittelin sitä, että oma ammattijärjestöni suhtautuu vammaisiin kielteisesti ja on unohtanut, että Akavassa on myös vammaisia jäseniä. Kirjeessään puheenjohtaja Piekka kertoi, että AKAVA suhtautuu vakavasti vammaisten oikeuksien toteutumiseen ja pitää tärkeänä sitä, ettei työelämässä eikä muutoinkaan ilmene minkäänlaista syrjintää vammaisia tai muitakaan eri vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä kohtaan. AKAVA ei missään nimessä suhtaudu vammaisiin kielteisesti ja on ikävä jos valiokuntakäsittelyssä sait tällaisen käsityksen, Piekka totesi.

 

Piekka kirjoittaa: "Kuten kirjeessäsi mainitsit, AKAVA oli mukana, kun yhdenvertaisuuslakia valmisteltiin kolmikantaisesti. Yhdenvertaisuuslailla pantiin täytäntöön kaksi eri syrjintädirektiiviä, joiden soveltamisala oli hieman erilainen. Valmistelussa kuitenkin lähdettiin siitä, että olisi järkevämpää implementoida molemmat direktiivit samalla lailla eikä esimerkiksi säätää kahta eri lakia. AKAVA oli valmistelussa yhdessä muiden työmarkkinakeskusjärjestöjen kanssa sitoutunut tiettyyn sisältöön kyseisen lain osalta.

Mikäli käytäntö osoittaa, että laki ei toimi ja on esimerkiksi vammaisten osalta epäonnistunut tai riittämätön, on lakia luonnollisesti tarpeen tarkastella uudestaan tässä valossa. "

 

 

Kirjehän on ystävällinen enkä usko Akavan pahaan tahtoon, mutta kokonaisuudessaan tapaus kertoo lähinnä tietämättömyydestä ja välinpitämättömyydestä. Toisaalta se kertoo siitä, että vammaiset ihmiset eivät ole olleet aktiivisia omissa ammattijärjestöissään. Toivonkin , että niin Akava kuin muutkin ammattijärjestöt aloittavat vuoropuhelun vammaisten ihmisten ja heidän järjestöjensä kanssa.

 

Kokonaan toinen asia sitten on työnantajajärjestöjen suhtautuminen asiaan. He eivät halua kustannuksia eivätkä muutakaan toimintaa rajoittavia määräyksiä. Työministeriö kanta taas keikkuu siellä jossakin puolessa välissä. Tosin lain tultua hyväksytyksi asiaa hoitava virkamies totesi Helsingin Sanomissa, ettei työnantajien tarvitse ainakaan hissiä rakentaa kolmanteen kerrokseen vammaisten takia. Enemmän olisi tietysti ilahduttanut jos hän olisi sanonut mihin laki velvoittaa.

 

Yhdenvertaisuuslaissa on mielenkiintoinen kohtuullisen mukauttamisen käsite. Työnantajan täytyy mukauttaa työpaikat mutta vain kohtuullisesti. Syrjintää estävässä lainsäädännössä käsite on outo. Syrjinnän poistaminen ei saa aiheuttaa kohtuuttomia kustannuksia. Tämähän on tietysti arkipäivän realismia, mutta näyttää toisaalta vammaisille heidän paikkansa yhteiskunnassa: eli kohtalomme näyttää olevan saada vain kohtuullista tasa-arvoa ja vain kohtuullisesti syrjimättömyyttä.

 

Tampereen asema

 

Hyvin usein vammaisen liikkuminen kompastuu pieniin mutta ylitsepääsemättömiin esteisiin. Tästä hyvänä esimerkkinä on Tampereen asema.  Siellä vammaisella on hankaluuksia päästä pyörätuolilla laitureille 1,  2 ja  3. Ongelmana on, että hissiyhteys laitureille on järjestetty matkatavarasäilytyksen kautta ja luonnollisesti  reitti on lukkojen takana  Laiturille 4 ja 5 yhteys on tunnelista ja siellä hissi on käytettävissä.

 

Periaatteessa aseman henkilökunta tulee avaamaan lukossa olevat hissit mutta käytännössä näin ei kuitenkaan aina ole.  Erityisesti aamujunista on moni vammainen matkustaja myöhästynyt, kun oven avaajaa ei ole löytynyt. Lipunmyyjät eivät helposti voi jättää omaa työtään. Osittain on kyse myös asenteista. Olen itsekin useasti jonottanut hissille pääsyä ja sitten kun jonotuksen jälkeen ehdin junalle, henkilökunta on moittinut minua siitä, että en tule paikalle ajoissa. Olen myös yrittänyt soittaa asemalle mutta harvoin siellä vastataan puhelimeen.

 

Tästä ongelmasta olen ollut yhteydessä niin ratahallintokeskukseen kuin Tampereen rakennusvalvontaan. Ystävällisyyden lisäksi ei mitään ole tapahtunut. Olemme Kynnyksessä selvittäneet myös minkälainen rakennuslupa Tampereen asemalla on. Vanhin lupa on vuodelta 1938, mutta näissä lupapiirustuksissa ei kaikkia hissejä löytynyt. Ei myöskään radan alimenevän tunnelin rakennusluvassa puhuttu esteettömästä reitistä laitureille 1-3. Tämä lupa on 80-luvulta ja jo esteettömyyttä vaativan lainsäädännön ajalta.

 

Olemme Kynnyksestä lähettäneet kirjeen Tampereen rakennusvalvontaan ja ratahallintokeskukseen. Rakennusvalvonnan tulisi vahtia, että kulkureitit ovat esteettömiä ja ratahallintokeskus valvoo osaltaan VR:n toimintaa. Katsotaan mitä tapahtuu.

 

Henki

 

Talvella 2004 valmistui dokumentti nimeltään 'Henki', joka tuli myös televisiosta. Dokumentti kertoo  elämästäni ja oli mielenkiintoista olla tässä projektissa mukana. Toisaalta on tietenkin itsetuntoa hivelevää kun joku on tekemässä sinusta dokumenttia mutta toisaalta se on myös kiusallista ja jopa noloa. Prosessin aikana avaat elämäsi tuntemattomalle ihmiselle ja myös suurelle yleisölle. Olisi hauska kertoa vain mukavista asioita ja muistella onnistumisen hetkiä. On kivuliasta muistella niitä hetkiä joita ei oikeastaan edes haluaisi muistaa.

 

Yhtenä minulle arkipäiväisenä asiana dokumentin teon yhteydessä nousi esille hengityskoneen käyttö. Olenhan käyttänyt 'henkeä' vuodesta -72 lähtien pysyvästi. Voi hyvin sanoa, että olen riippuvainen hengityskoneesta. Tuon riippuvaisuuden hyväksyminen ja asian kääntäminen positiiviseksi on vienyt runsaasti aikaa. Alkuaikoina koneen käyttö oli henkisesti raskasta ja etenkin julkisesti kiusallista. Lääkärit myös omalta taholtaan kehottivat käyttämään konetta mahdollisimman vähän, etten "tulisi riippuvaiseksi siitä. Tämän seurauksena olin tavattoman usein huonovointinen.

 

Vähitellen myönsin itselleni, että olen riippuvainen hengityskoneesta ja kun käytän konetta voin paremmin ja jaksan enemmän. Tästä oli vielä matkaa siihen, että uskalsin käyttää konetta muiden nähden ja julkisuudessa. Hengen käyttö ensimmäistä kertaa televisiossa oli henkinen ponnistus. En tiedä mistä tuo häpeän ja nolouden tunne oikein kumpusi.  Nykyään tämmöistä tunnetta ei minulla ole juuri koskaan. Maailma on myös muuttunut kun olen uskaltanut käyttää henkeä: pistorasioita löytyy niin terasseilta kuin teattereistakin. Merkittävin saavutukseni pistorasia-alalla oli se, kun YK:n yleiskokouksen saliin asennettiin minua varten sähköt ollessani YK delegaation jäsen.

 

Vaikeinta on tällä hetkellä hengityskoneen käyttäminen lentokoneessa. Maailmanlaajuisesti tämä ei tietenkään ole vammaisten keskeisin ongelma, mutta minun elämääni se on varjostanut. Käytännössä Finnairin kaukomatkoilla kuten New Yorkiin tai Tokioon sähköt järjestyvät hengityskoneelleni mutta kotimaan lennoilla ja Euroopan sisäisillä lennoilla en voi käyttää hengityskonetta. Tämä tekee matkustamisen tukalaksi ja konkreettisesti ahdistavaksi.

 

Parasta palvelua hengityskoneen käyttäjä saa KLM:n lennoilla. KLM järjestää 12 voltin virtaa kaikille lennoille pyydettäessä. Ongelmana on ollut se, että meneekö viesti tilauksesta perille vai ei. Monet muuta lentoyhtiöt suorastaan kieltäytyvät ottamasta minua kyytiin. Näitä tilanteita on tullut aika ajoin vastaan. Lensin kerran Aasian kehityspankin kokoukseen Manilaan. Lento Finnairilla Bangkokiin meni hyvin mutta jatkolennolle Manilaan sähköä  ei ollut  saatavilla ja Lufthansa kieltäytyikin ensin ottamasta minua kyytiin. Jouduin lopulta allekirjoittamaan paperin, jossa lupasin, etten kuole lennolla, ja jos kuolen, niin se ei ole ainakaan lentoyhtiön vika. Avustajani joutui allekirjoittamaan paperin, missä hän toteaa, ettei Mr Könkkölän tarkoitus ole kuolla seuraavalla lennolla.

 

Olin kerran menossa KLM:n lennolla Washingtoniin ja tarkoitus oli vaihtaa konetta Amsterdamissa. Siellä kävi ilmi, että vaikka lento on KLM:n lento niin sen toteuttaa North West Airline ja että he eivät ota minua kyytiin. Jouduin lentämään Montrealiin, olemaan siellä yötä ja pääsin perille vasta seuraavana päivänä. Jos tämä olisi tapahtunut USA:ssa olisin saanut suuret korvaukset syrjinnästä.

 

Vaikka nykyään ajattelinkin, että hengityskone on apuväline muiden joukossa, niin kyllä koneen käyttämisen syihin liittyy välillä tukalia asioita. Pelkään keuhkokuumetta ja pienikin flunssa saa piilevän ahdistuksen esille. Sitä paitsi - elämä on välillä konkreettisesti tukalaa. Ei sitä voi kieltää. Toisaalta ilman henkeä olisin kuollut jo yli kolmekymmentä vuotta sitten.

 

Hengityskoneen käytön seurauksena olen ns. hengityshalvauspotilas. Tälle potilasryhmälle on jo kuusikymmentä luvulta asti ollut olemassa hoitaja tai nykyisin voisi sanoa avustajajärjestelmä. Ilman tätä järjestelmää joutuisimme asumaan ja elämään sairaalassa. Apu on välttämätöntä pysyäksemme hengissä.

 

Olemassaoloni hengityslaitepotilaana ei ole yhteiskunnalle ilmaista ja hoitoni kalleus tulee aika ajoin vastaan myös julkisuudessa. Tämän asian kohtaaminen on aina kova pala vaikka onhan nahkani paksuuntunut vuosien varrella.

 

Viimeksi tämä asia tuli esille pyrkiessäni Helsingin apulaiskaupunginjohtajaksi joitakin vuosia sitten. Koko hanke epäonnistui ja eikä siitä sen enempää. Politiikkaan kuuluu luonnollisena osana se, että paikoista kilpaillaan ja se, jota kannatetaan eniten, menestyy.

 

Koin kuitenkin aikalailla epäreiluna sen, kun Demarissa kirjoitettiin, etten vaikean vammani takia ole kykenevä hoitamaan sosiaali- ja terveydenhuollon apulaiskaupunginjohtaja tehtäviä. En läpäisisi kaupungin terveystarkastusta.

 

"Helsingin kaupungin palveluksessa on oin 30000 henkeä. En muista tapausta, että kaupunki olisi koskaan palkannut henkilöä, joka on todettu työkyvyttömäksi ja jolle löytyy täydet perusteet sadan  prosentin sairaseläkkeeseen", Helsingin kaupungin henkilöstösäännösten asiantuntijoihin kuuluva lähde kertoi demarille tiistaina.' (Demari 20.3.96)

 

Ilta-sanomien Hannu Savola jatkoi omasta puolestaan kaksi kertaa samasta aiheesta. Ensiksi hän kertoi minun olleen 100% invalidi ja nostaneeni kansaneläkettä 16-vuotiaasta asti. ' Mistä mahtaa löytyä se lääkäri, joka kirjoittaisi hänelle "terveen paperit". Kysymys on herkkä, mutta se ei saa estää keskustelua.'

 

Tämän jälkeen  Savola kertoo, että minulla on viisi hoitajaa ja kaupunki siirtää hoitosopimuksen perusteella yli 700 000 markkaa (117000  euroa) tililleni vuodessa. Hän jatkaa: ' Könkkölän kulut ja hoito ovat huonosti maksajan valvonnassa, koska kukaan ei uskalla puuttua selvityksiin. HYKS:n ylilääkäri Jorma Palo siirrätti jo vuosia sitten Könkkölän hoidon kaupungin vastuulle, koska ei voinut omalla etiikallaan kuitata tämän laskuja. Kuinka suuren avustajajoukon apulaiskaupunginjohtaja Könkkölä vaatisi ympärilleen? Mitä  se maksaisi?' Savola päättää kirjoituksensa toteamalla, että apulaiskaupunginjohtajan tehtävä ei yksinkertaisesti ole 100% invalidin paikka, vaan tehtävään tarvitaan 100-prosenttisesti työkykyinen henkilö.

 

Voi helposti arvata, että minua loukkasi taas kertaalleen se, että olemassaoloni todettiin niin kalliiksi ja väitettiin, että hoitajieni järjestämisessä olisi jotain hämärää. Jorma Palo oli hävinnyt tämän jutun jo aikaa sitten oikeudessa. Vammaisuuteni sekoitettiin myös työkyvyttömyyteen, mikä  myös tuntui pahalta. Olen ollut työelämässä mukana 23-vuotiaasta alkaen ja myönnän suosiolla, etten pysty metsurin tai palomiehen hommiin. Ajatus siitä, että henkinen työ vaatisi kävelykykyä, on sen sijaan aivan käsittämätön. Yhtä kummallista oli, että Hannu Savola tai demarin Seppo Peltonen olisivat tienneet jotakin työkyvystäni. Minusta tuntui silloin ja tuntuu vieläkin, että vaikeavammainen ihminen ei saa menestyä elämässään eikä edetä urallaan. Jollakin kummallisella tavalla se koetaan uhkana.

 

Koin myös aikanaan kurjana sen , että johtavat  vihreät vaikenivat tästä keskustelusta. Ainoastaan Irina Krohn ja Pekka Haavisto totesivat julkisuudessa tämänkaltaisen kirjoittelun päättömyyden.

 

ABILIS-säätiön  synty

 

Ollessani  DPI:n puheenjohtaja ja kiertäessäni maailmaa huomasin kuinka paljon maailmalla oli vammaisten omia järjestöjä, jotka tarvitsisivat vähän taloudellista tukea. Suomalainen järjestelmä tukea kehitysmaiden kansalaisjärjestöjä oli sinänsä olemassa, mutta menetelmätavoiltaan raskas ja hidas. Iso ja pieni hanke tarvitsevat yhtä suuren byrokratian. Alustavia ajatuksia Abilis-hankkeen synnystä kerron kirjassa 'Huoneekseni tuli maailma'.

 

Säätiön synnyttämisen aikaan Pekka Haavisto oli  kehitysyhteistyöministeri. Päädyin kuitenkin siihen,  etten hoitaisi asiaa poliittisen tason kautta, jotta Pekan kauden jälkeen hommat voisivat jatkua. Toisaalta oli tärkeää saada myös hänen siunauksensa ajatuksilleni. Otin yhteyttä silloin kehitysasioista  vastaavaan alivaltiosihteeri Kirsti Lintoseen. Kerroin hänelle päätyneeni ehdottamaan säätiömallia tuen kanavoimiseksi joustavasti kehitysmaiden vammaisjärjestöille. Kirsti Lintonen suhtautui ideaani myönteisesti ja sanoi, että jos pystyn perustamaan säätiön niin ulkoministeriö ryhtyy kyllä kanavoimaan tukea säätiön kautta.

 

Säätiön perustaminen vaati silloin 150.000 mk (eli n 25.000 euroa). Se oli paljon yksityiselle ihmiselle mutta ei nyt aivan mahdotonta. Kirjoitin kaikille tuntemilleni ihmisille Suomessa ja kerroin ajatuksestani perustaa vammaisia kehitysmaissa auttava säätiö.  Elisa Pelkonen oli silloin apunani.  Rahankeräys alkoi verraten hitaasti ja ensimmäiseen kolmannekseen meni melko kauan aikaa. Monet lahjoittajista olivat köyhiä ihmisiä ja he antoivat kuka kymmenen kuka viisi markkaa. Heidi Hautala oli ensimmäinen "'suurlahjoittaja".

 

Vähitellen sain tukea muiltakin tahoilta ja muutamilta yrityksiltä. Puolen uoden työn jälkeen oli kasassa vasta noin puolet tarvittavasta pääomasta. Silloin ajattelin, että laitan kesämökkini myyntiin. Halusin ehdottomasti perustaa säätiön. Syksyn aikana Helsingin Diakonissalaitokselta otettiin yhteyttä ja he halusivat tulla hankkeeseen mukaan. Rahaa he olivat päättäneet sijoittaa 50.000 mk mikä oli kolmannes tarvittavasta pääomasta. Sen lisäksi eräs yksityishenkilö, joka ei halunnut nimeään julkisuuteen, lahjoitti 20.000 mk. Ja niin vaikka välillä olinkin vaipunut epätoivoon, yhtä äkkiä rahat olivatkin kasassa. Itse asiassa rahaa tuli reilusti yli tarvittavan minimipääoman.

 

Tämän jälkeen säätiön perustaminen kävi helposti. Allekirjoitin säädöskirjan ja kiikutin sen säätiörekisteriin. Asiassa oli vielä pieni byrokraattinen mutka. Olin kerännyt rahaa säätiön perustamiseen ja pyysin veroviranomaisilta päätöksen, etten joutunut maksamaan siitä veroa, koska rahat eivät tulleet minulle.

 

Säätiön nimen etsiminen oli oma tarinansa. Etsin Kreikan mytologiasta vammaista sankaria, jonka mukaan säätiö saisi nimen. Riittävän rauhantahtoista sankaria ei kuitenkaan löytynyt. Lopulta päädyin Arto Wilmin opastuksella latinalaiseen nimeen Abilis, joka tarkoittaa kykenevä tai vastaavaa.

 

Olin ajatellut, että säätiön tulisi olla riippumaton, mutta kuitenkin läheisessä yhteistyössä kehitysyhteistyötä tekevien vammaisjärjestöjen kanssa. Näin ollen hallitukseen tulikin sitten yksityishenkilönä Pekka Tuominen Invalidiliitosta, Katja Merentie Kuurojenliitosta, Ari Suutarla Näkövammaisten keskusliitosta ja Kirkon Diakoniatyöstä. Lisäksi oli mukana Helsingin Diakonissalaitoksen edustaja, sekä vaimoni arkkitehti Maija Könkkölä että Elisa Pelkonen. Vuosien varrella hallitus on vaihtunut jonkin verran, mutta perusjengi on sama.

 

Säätiön perustamisen jälkeen tapasin Kirsti Lintosen uudelleen. Ulkoministeriön juristit keksivät vielä erilaisia syitä miksi kaikki olisi vaikeaa. Asia vaati vielä eduskunnan hyväksynnän budjetin yhteydessä. Kyse oli periaatteellisesti merkittävästä asiasta. Valtio antoi rahoista tehtävät päätökset viranomaisilta säätiölle.

 

Ensimmäiselle vuodelle saimme rahaa 600.000 mk eli 100.000 euroa. Seuraavana vuonna miljoona markkaa eli 170.000 euroa. Vuodelle 2004 , toisella sopimuskaudella meille on varattu 900.000 euroa ja vuodelle 2007 miljoona satauhatta euroa eli kymmenen kertaa  enemmän kuin ensimmäisenä vuotena.

 

Abilis-säätiön toiminnanjohtajana on alusta alkaen ollut Taija Heinonen. Hänestä on vuosien varrella kehittynyt yksi parhaiten vammaisten kehitysyhteistyöhön perehtyneistä ihmisistä. Olemme pitäneet tärkeänä, että Abilikseen palkataan itse vammaisia ihmisiä tai vammaisten vanhempia. Tätä kirjoitettaessa Abiliksen palveluksessa on viisi työntekijää.

 

Abilis-säätiö on tukenut tähän mennessä paria sataa hanketta neljässäkymmenessä kehitysmaassa. Hankeet ovat pieniä, enintään 10.000 euroa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Tuemme vain vammaisten omia hankkeita. Kohteena voi olla yritystoiminnan käynnistäminen, vammaisten naisten toiminnan tukeminen, vammaisten ihmisoikeuksien ajaminen, kouluttaminen jne. Suurin osa hankkeista on toteutunut hyvin. Vain muutaman kerran meitä meitä on huijattu.

 

Lempiprojektini on Mosambikista. Ryhmä vammaisia haki rahaa ostaakseen veneen ja palkatakseen kalastajia kalastamaan heille. Taija Heinonen tapasi heidät ja sanoi: Voitte saada rahaa, jos alatte itse kalastaa. Niinpä tuimme veneen teettämistä paikallisella verstaalla ja annoimme rahaa perämoottorin hankintaan. Lisäksi ryhmä palkkasi vanhan kalastajan opettamaan kalastusta. Hanke on tuonut kylään sekä rahaa että liiketoimintaa ja vammaisten ryhmän sosiaalinen asema on noussut huimasti.

 

Toinen tarina on Bangladeshistä, jossa kävin tapaamassa kahta nuorta albiinonaista. Olimme rahoittaneet heille lehmän hankinnan. Käydessäni paikalla lehmä oli poikinut ja nuorilla sisaruksilla oli tärkeä sija kylässä - he pystyivät myymään maitoa.

 

Abilis-säätiön toiminta on laajentunut rauhallisesti ja määrätietoisesti. Alamme olla tunnettuja eripuolilla maailmaa vammaisten oman toiminnan rahoittajina. Pystymme tukemaan hyviä hankkeita ja toivommekin lisää hyviä hakemuksia. Tämän  turvaamiseksi olemme tehneet oppaan suunnittelusta ja hakemuksen tekemisestä.

 

Abilis-säätiön työ on hauskinta missä olen ollut mukana. Muistan hyvin kun perustimme Kynnystä eikä  rahaa ollut. Nyt voimme auttaa muita samassa tilanteessa olevia kehitysmaissa. Pienellä rahalla oikeaan aikaan oikeassa paikassa saa paljon aikaan.