Mies ja Henki VII PDF Tulosta Sähköposti
 

VII TERVEYDESTÄ

Helsingin psykiatriasta

 

Helsinkiläisten psykiatristen potilaiden hoidosta on käyty paljon keskustelua viimevuosina. Tämä on erittäin hyvä, sillä aikaisemmin tämän potilasryhmän ongelmat kiinnostivat vain pientä asiantuntijoiden ja päättäjien ryhmää. Keskustelun avulla on myös voitu vähentää monia ikäviä asioita mitä psykiatrian historiasta löytyy valitettavan paljon. Onhan nykyinen hoitoideologia ja hoitotavat huomattavasti inhimillisempiä kuin ennen.

 

Lamakauden jäljet näkyvät vielä terveydenhuollossa yleisesti ja psykiatriassa erikseen. Terveydenhuollon kokonaiskustannukset ovat eurooppalaisittain alhaisella tasolla. Eiväthän pienet kustannukset tietenkään ole paha asia vaan se jos hoitoa on tarjolla liian vähän eikä tarpeeksi korkeatasoisena. Vuonna 2003 kolme on palattu uudelleen puutteen aikaan, terveydenhuollon budjettia on leikattu rajusti Helsingin rahapulan takia. Tämä heijastuu myös palveluihin vaikkakin hallintoa kevennetään ja organisaatiota muutetaan. Suurpiirijaosta on päätetty luopua.

 

Helsingin kohdalta on kuitenkin todettava, että vaikka monenlaisia pulmia vielä on olemassa, on psykiatriassa tapahtunut todellista rakennemuutosta eikä vain hoidon vähentämistä.

 

Ei ole vielä kovinkaan kauan siitä, kun Nikkilän sairaalassa oli satoja, ellei tuhansia potilaita, samoin Röykän sairaala oli käytössä. Nyt nämä molemmat sairaalat lopetettuja ja tilat ovat muussa käytössä. Monet olivat huolissaan näistä muutoksista mutta kyllä nyt kai jo yleisesti myönnetään että ihmisten laitostaminen vuosikymmeniksikin oli asia josta oli hyvä luopua. Muutoksen seurauksena sairaalapaikkojen määrä on vähentynyt mutta vastaavasti on tilalla erilaisia tuettuja asumispalveluja.

 

Samanaikaisesti on kehitetty avohoitoa ja Helsingissä on käsittääkseni tähän tullut oikeasti lisää voimavaroja. Avohoito ei kuitenkaan ole vielä kunnossa. Erityisesti psykiatristen kuntoutujien asumispalvelut tarvitsevat vielä voimavaroja ja kehittämistä. Erilaisia hankkeita on vireillä mutta valitettavasti ne ovat viivästyneet asukkaiden ennakkoluulojen aiheuttamien valitusten takia. Toisaalta voi hiukan huolestuneena kysyä rakennetaanko edelleen liian suuria yksikköjä. Tarpeeseen nämä asumispalvelut tulevat kyllä.

 

Lasten psykiatrisessa hoidossa on ollut Helsingissäkin ongelmia. Hoitoon pääsy on kestänyt aivan liian kauan, niin ensiarvioon hoidon tarpeesta kuin varsinaisen hoidon aloittamiseen. Tilanne on ollut hankala koko Suomessa. Valtiovalta on omalta osaltaan ryhtynyt erilaisiin toimiin tilanteen parantamiseksi. Toisaalta on pitkästä aikaa käytetty korvamerkittäjä rahoja toiminnan ohjaamiseksi ja toisaalta on annettu säädöksiä, joiden pitäisi taata hoitoon pääsy.

 

Helsingissä onkin lisätty voimavaroja lastenpsykiatriaan ja terveyspuolella perustettu erityinen hoidon arvioinnin yksikkö. Toivottavasti nämä toimenpiteet ovat riittäviä hoidon riittävyyden turvaamiseksi. Tämä asia on valtiovallan erityisen seurannan piirissä ja varmaan muutoinkin on laaja yksimielisyys siitä että lasten mielenterveystyöhön kannattaa satsata.

 

Oma murheensa on nopeasti kasvava huumeongelma erityisesti täällä pääkaupunkiseudulla. Ongelmat kasvavat nopeammin kuin niihin on pystytty vastaamaan. Haluan erityisesti kiinnittää huomiota nuorten huumeiden käytön aiheuttamiin vaatimuksiin terveydenhuollolle ja sosiaalitoimelle.

 

Sosiaaliministeriön asettama työryhmä ehdottaa varovaisesti pakkotoimien käyttämistä nuorten huumeiden käytön katkaisemiseksi. Tämä on varmasti oikea suunta. On vain sitten pidettävä huolta siitä, että on olemassa hoitopaikkoja jossa tällaista pakkokatkaisua voidaan käyttää. Muuten säädösten muuttaminen on vain päätöksentekijöiden itsehuijausta.

 

Huumeiden vastaisessa toiminnassa on entistä enemmän satsattava myös hoitoon ja huumekierteen katkaisemiseen. Poliisitoimien lisääminen ei riitä. Vierotus, ylläpito ja korvaushoitoa antavia paikkoja on saatava lisää, että pärjäisimme kilpailussa huumekauppiaita vastaan. Erityisesti nuoria varten on saatava lisää matalankynnyksen hoitopaikkoja.

 

Psykiatrian järjestelyt täällä Helsingissä ovat kovin monimutkaisia. Toisaalta on kaksi erillistä organisaatiota Helsingin kaupunki ja Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri HUS, sitten on joukko sairaaloita, joilla on oma historiallinen ja symbolinen merkityksensä. Psykiatriassa on myös omat koulukuntansa joiden väliseen keskusteluun maallikon on vaarallista puuttua.

 

Kaikki nämä asiat vaikuttavat toisiinsa ja siksi yhtäaikaisen ja yksimielisen ratkaisun löytäminen on vaikeaa. Taustalla vielä kädenvääntö avohoidon ja sairaalahoidon välillä.

 

Nyt tätä palapeliä on kuitenkin ryhdytty tositeolla ratkaisemaan ja Helsingin oman aluepsykiatrian sairaalahoito on pääosin yhdessä sairaalassa. Tätä ratkaisua vastaan on esitetty ankaraakin kritiikkiä. Vähän aikaa sitten kovasti moititusta Hesperian sairaalasta olikin tullut nopeasti erinomainen paikka.

 

Hesperian sairaala on todella huonossa kunnossa, se vaati melkoisen remontin. Osastot Hesperiassa olivat potilasmääriltään kohtuuttoman suuret ja houkuttelivat käyttämään osastokohtaisia ylipaikkoja.

 

Auroran sairaala on luonteeltaan aikalailla toisenlainen. Osastot ovat pieniä potilasmääriltään ja myös kooltaan. Vanhan sairaalan remontoiminen ei ole mitenkään helppoa. Tätä taloa katsoessa voi todeta kuitenkin melko onnistuneet lopputuloksen.

 

Erityisesti toivoisin sairaalan ja avohoidon välisen raja-aidan madaltumista. Psykiatriassa tarvitaan samoin kuin somaattisten sairauksien yhteydessä tehostettua kotihoitoa. Olisi hyvä, että lääkärit ja hoitajat voisivat nykyistä enemmän käydä psykiatristen potilaiden kotona. Hyvä avohoito, taustalla sairaala, erilaiset klubitalot vertaistukineen antavat kyllä hyvän pohjan uudenaikaiselle psykiatriselle hoidolle.

vuosi

 

 

Uudenmaan terveydenhuolto kriisissä?

 

Uudenmaan alueella käydään läpi yhtä viimevuosien merkittävintä muutosprosessia terveydenhuollossa. Helsingin, Uudenmaan ja HYKS:in liittäminen uudeksi HUS kuntayhtymäksi vaatii aivan uusia kunnallis- ja terveyspoliittisia kykyjä. Kuinka pystytään ajattelemaan koko alueen kannalta, ja kuinka pystytään kuitenkin pitämään päätöksen teko lähellä kuntalaisia siten, ettei se karkaa jonnekin käsittämättömän kauas.

 

Uudistusten tarve on ilmeinen. Onhan järkevää jos terveydenhuollossa samalla rahalla saa enemmän terveyspalveluja kuin aiemmin. Olen ollut pitkään niin HYKS:n kuin Helsingin terveydenhuollossa mukana ja päättäjän yksi ongelma on että ketä oikein uskoisi. Informaatio on täynnä ristiriitaisuuksia ja erilaisia näkemyksiä.

 

Viime kädessä potilaiden hoidosta vastaa hoitava lääkäri. Tähän meidän poliitikkojen ei tule puuttua. Toisaalta terveydenhuolto on niin tärkeä asia, ettei sitä saa jättää vain lääkäreiden ja hoitohenkilökunnan harteille. Tulevaisuudessa resursseja ei ole niin paljon kuin se mitä voisimme tehdä. Näistä ratkaisuista on keskusteltava.

 

Potilaita ei tulla jättämään tulevaisuudessakaan heitteille. Kyse on mitkä asiat hoidetaan ensin ja missä parhaiten. Eritystason erityissairaanhoito ei ole aina parasta joka tapauksessa. Usein on myös parasta saada tavallista hoitoa omassa lähellä olevassa sairaalassa. Tämä on Tammisaaren sairaalalle tärkeä asia. Osa asioista on hyvä keskittää ja osa taas hajauttaa.

 

Yksi merkittävä asia on saada terveyskeskukset ja erityissairaanhoito toimimaan yhdessä saumattomasti. Kyseessä ei saa olla kilpailu vaan yhteistyö.

 

Kunnallisilta päättäjiltä tarvitaan nyt avarakatseisuutta ja kykyä yhteistyöhön yli kunnallisten ja poliittisten rajojen.

 

Vuosi

 

 

SAIRAALAPAIKAT EIVÄT VÄHENE PSYKIATRIASSA

 

Hesperian vanhoista tiloista muuttaa kymmenen osastoa alkuvuonna Auroraan, mikä on herättänyt laajasti levottomuutta. Uudet osastot ovat potilasmäärältään pienempiä kuin aiemmat Hesperiassa. Potilaat saavat pääasiassa yhden tai kahden hengen huoneen ja edelleen jokaiseen huoneeseen tulevat omat WC- ja suihkutilat. Hesperian sairaalan osastot on aikanaan suunniteltu lähes kolmellekymmenelle potilaalle, nyt Auroran osastojen paikkamäärä on 12-14. Potilasmäärän pienentyessä henkilökunnan määrä pysyy kuitenkin samana. Tällä suunnitelmalla on tarkoitus luoda osastoille rauhallisempi, yksityisempi ympäristö kuin Hesperiassa on tällä hetkellä mahdollista ja henkilökunnalle mahdollisuus keskittyä enemmän potilaisiin. Auroran osastoille ei voida myöskään ottaa samalla tavalla potilaita ylipaikoille kuin nykyään. Tämä on hyvä asia.

 

Terveyslautakunta päätti alkukesästä, että muutoksen aikana ei sairaalapaikkojen kokonaismäärä vähenny Helsingissä. Tätä varten ehdotettiin budjettiin lisää rahaa, mikä myös valtuustossa hyväksyttiin. Osastojen pienentyessä ja paikkamäärien pysyessä ennallaan se merkitsee, että täytyy perustaa uusia osastoja. Kuinka monta, se ratkeaa aivan lähiaikoina. Tätä viestiä ei ole kuitenkaan haluttu ymmärtää. Sitä paitsi pidän vastuuttomana, että kaupungin palveluksessa olevat lääkärit levittävät virheellistä tietoa paikkamäärän vähenemisestä ja sitä kautta aiheuttavat turhaa pelkoa psyykkisesti sairaiden keskuudessa.

 

Ovatko Auroran osastot huonoja vai hyviä, voiko niillä hoitaa potilaita?  Suunnittelussa on ollut mukana psykiatrian asiantuntijoita ja käyttäjien edustajia. Lautakunnan ja luottamusmiesten täytyy voida luottaa, että asiantuntijoitten tekemät suunnitelmat ovat kohtuullisia.

 

En väheksy hoitajien ja lääkäreitten huolia. Ymmärrän, että pitkä muutosprosessi koettelee myös heitä. Muutos on ollut kuitenkin välttämätöntä, sillä nykyaikaisen hoidon on oltava toisenlaista kuin silloin, kun potilaita pidettiin vuosikausia, jopa kymmeniä vuosia laitoksissa kaupunkien ulkopuolella. Psykiatrisesti sairailla ihmisillä on oltava oikeus elää ja asua meidän muiden kanssa yhdessä. Meidän on opittava sietämään ihmisten erilaisuutta eikä laitosvaltaiseen hoitoon ole paluuta - eikä tarvetta.

 

Käytyäni laajan keskustelukierroksen muuttavien osastojen henkilökunnan kanssa suhtaudun Auroran uusiin osastoihin melko luottavaisesti. Eivät uudet osastot ole vanhaan rakennukseen tehtyinä täydellisiä, mutta ne antavat hyvät puitteet hoidon kehittämiselle. Osa suurpiireistä ei ole vielä varustautunut muuttoon riittävästi ja heidän osastoillaan onkin eniten levottomuutta. Toiset näkevät Auroran mahdollisuutena kehittää hoitoa, toiset pelkäävät muutosta. Hesperian sairaala on kuitenkin joka tapauksessa korjattava ja jo siksi muutto nyt on välttämätöntä. On toivottavaa, että päivystystoiminta voitaisiin mahdollisimman pian tuoda Auroran alueelle. Sen jääminen ainakin vuodeksi Hesperiaan on ikävä asia.

 

Sairaalahoidon sijasta on nykyisin yhä enemmän tarjolla avohoidon palveluita, mutta ei vielä riittävästi. Ongelmana on muun muassa se, että meillä Helsingissä on noin 150 psykiatrista potilasta sairaalassa, vaikka he itse asiassa tarvitsevat erilaisia asumispalveluita. Jotkut osastot ovat käynnistämässä tässä yhteydessä psykiatrista kotisairaalatoimintaa, mikä tarkoittaa että hoitajat ja lääkärit käyvät säännöllisesti potilaan kotona sen sijaan että häntä hoidettaisiin sairaalassa. (Ei tarkoita itsemurhavaarassa olevia.)

 

Kaupunki on yhdessä mm Niemikotisäätiön kanssa tehnyt suunnitelmia avohoitopalvelujen vaatimien tilojen rakentamiseksi, mutta jatkuvien kansalaisvalitusten takia hankkeet ovat pahasti viivästyneet. Uusia asuntoloita ei ole saatu rakennettua, kun niin sanottujen normaalien kansalaisten "hulluuden pelko" on hidastanut hankkeita. Toivonkin, että nousisi kansalaisliike näitä NIMBY (ei minun takapihalleni) ihmisiä vastaan. Kohdistan tämän toiveen erityisesti poliittisille luottamushenkilöille. Jos tuettuja asuntoja saadaan lisää, ruuhkia ei sairaaloihin synny.

 

Vuosi

 

 

Lapinlahteen Mielen Keskus

 

Keskustelu Lapinlahden sairaalan tulevaisuudesta on käynyt vilkkaasti, mikä onkin hyvä. Psyykkisesti sairaiden asioista on vuosien varrella puhuttu aivan liian vähän. Jotkut seikat kaipaavat kuitenkin mielestäni kommentointia ja samaten pohdintaa Lapinlahden tulevaisuudesta.

 

Ensiksi on syytä vielä kerran sanoa selkeästi, että terveyslautakunnalla ei ole mitään tarkoitusta vähentää psyykenpotilaiden hoitopaikkoja. Päinvastoin tarvitsemme jonkin verran tulevaisuudessa lisää paikkoja toisaalta lapsi- ja nuorisopsykiatriaan ja toisaalta huumepotilaiden hoitoon. Lapinlahden sairaalan toimintoja ei siis lakkauteta, vaan mahdollisesti siirretään toisen paikkaan.  En hyväksy sitä, että jotkut lääkärit ovat vastuuttomasti pelotelleet kansalaisia ja potilaita hoidon lopettamisella.

 

Terveyslautakunta on esittänyt näkemyksensä, että nykyisin Lapinlahdessa tarjottava hoito mahtuu tulevaisuudessa Hesperian sairaalan tiloihin.  Tämä on mahdollista kun Auroran sairaalan aluetta kehitetään Helsingin oman psykiatrisen hoidon keskuspaikaksi.

 

Päätöksen Lapinlahden sairaalan hoitojen siirtämisestä Hesperian sairaalan alueelle tekee aikanaan Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri (HUS).

 

Ymmärrän hyvin niitä Lapinlahden sairaalaa puolustavia, jotka puhuvat tämän sairaalan historiallisesta roolista, pienen koon tuomasta edusta ja ainutlaatuisesta miljööstä. En kuitenkaan ymmärrä niitä, jotka sanovat Hesperian sairaalan antamaa hoitoa huonoksi, ympäristöä kauheaksi tai Lapinlahdessa annettavaa hoitoa kaikilla tavoin paremmaksi. En myöskään ymmärrä niitä väitteitä, että Lapinlahdessa hoito olisi erityisesti halvempaa.

 

Lapinlahdessa ja Hesperiassa on hoidettu erilailla sairaita potilaita. Hesperiassa on ollut ympärivuorokautinen päivystys, mikä on välttämätöntä mutta kallista. Hintojen vertailu on vaikeaa silloin, kun hoidetaan eri lailla sairaita potilaita. Tämä pitää myös paikkansa myös psykiatrisella puolella toisin kuin kuvitellaan.

 

Tällä hetkellä näyttää siltä, että on järkevää koota HUS:n psykiatria yhteen Hesperian sairaalan alueelle. Perusteluna ovat taloudelliset ja toiminnalliset seikat. Lopullisen kannan mahdolliseen yhdistämiseen voin ottaa vasta, kun kaikki selvitykset ovat valmistuneet.

 

Tällä hetkellä kuningasideani on, että Lapinlahden sairaalasta kehitettäisiin eräänlainen mielenterveystyön monitoimikeskus, jossa pääosaa näyttelisivät psykiatriset kuntoutujat itse. Näin tehtäisiin oikeutta sairaalan kunniakkaalle historialle, mutta tyylillä, joka sopii tälle vuosituhannelle.

 

Sairaalasta voisi kehittää uuden avoimen psyykenpotilaiden, -kuntoutujien ja -vammaisten Mielen Keskuksen. Tämän toiminnan ylläpitäjänä ei olisi kuitenkaan kaupunki tai HUS, vaan alan erilaiset järjestöt. Paikan luonteen muutosta kuvaisi myös se, että tilasta tulisi kaikille avoin eikä se olisi enää laitos.

 

Lapinlahdessa voisi olla seuraavia toimintoja: Kuntouttavaa asumista, asumisharjoittelua, työtoimintaa, klubitalotoimintaa, kaikille avoin kahvila, joka kesäisin olisi myös puiston puolella, koulutustoimintaa, missä psykiatriset kuntoutujat järjestäisivät kursseja. Nämä kurssit voisivat olla tarkoitettu esim. palvelualoilla työskenteleville, hoitohenkilökunnalle tai omaisille. Opettajina toimisivat psykiatriset kuntoutujat itse.

 

Tilat sopisivat myös taidenäyttelyille, veistospuistolle ja kamarimusiikkikonserteille.

Mahdollisuuksia on rajattomasti.

 

Tärkeintä olisi, että psyykenvammaiset voisivat yhteiskunnan tuella ja luvalla vallata omaan toimintaansa historiallisen Lapinlahden sairaalan, joka sijaitsee arvokkaassa ympäristössä kaupungin keskustan välittömässä läheisyydessä hyvien liikenneyhteyksien varrella.

 

Mitä tämä kaikki edellyttää?  Ensiksi Helsingin kaupungin terveysviraston, sosiaaliviraston, kaupunginhallituksen, -valtuuston, valtionviranomaisten ja raha-automaattiyhdistyksen tukea.

 

Toiseksi alalla toimivien järjestöjen yhteistyötä,( Helmi ry, Mielenterveyden keskusliitto, Niemikotisäätiö jne.). Kerätkää voimanne yhteen valtakunnallisesti merkittävän hankeen edistämiseksi!

 

1999

 

 

MÖRKÖ SE TAHTOO SAIRAANHOITOPIIRIIN

 

Onko terveydenhoidon rajulla kustannusten nousulla vain kieltei­set puolensa?

 

Kuluneen vuoden aikana ovat sosiaali- ja terveystoimen kulut kas­vanet­ hurjasti eri puolilla Suomea. Monet meistä kuntien päättäjistä ovat ihmeissään. Laman­han piti hellittää jo otettaan ja parempien aikojen olla tulossa.

 

Erikoissairaanhoidon kustannukset ovat nousseet räjähdysmäisesti, vaikka monenlaisia säästöjä on tehty. Olen itse saanut tai joutunut olemaan mukana Helsingissä ja HYKS:ssä läheltä seuraamassa ja tekemässä päätöksiä näistä asioista.

 

Helsingissä näkyivät ensimmäiset syksyn merkit jo alkukeväästä, kun kaikil­la terveydenhuollon osa-alueilla oltiin ylittämässä, ei ainoastaan talousarviota, vaan myöskin edellisten vuosien menoja.

 

Perusterveydenhuolto on saanut vuoden aikana tilanteen osittain hallintaan, mutta niin erikoissairaanhoito kasvaa HYKS:ssä, kunnissa kuin Uudenmaan sairaanhoitopiirissä.

 

Olemmeko me sitten sairaampia kuin viime vuonna? Jussi Huttusen selvitysten mukaan itse asiassa suomalaisten terveys yleisesti ottaen on kohentunut merkittävästi viimeisten 15 vuoden aikana.

 

Tosin olemme keskimäärin vanhentuneet tänä samana aikana ja esim. yli 75-vuotiaiden osuus on kasvanut. Tämähän on hyvä, vaikka ikäih­miset tarvitsevatkin enemmän terveyspalveluja kuin nuorena äkilli­sesti kuolevat.

 

Monia muitakin syitä on esitetty: työterveyshuollosta ja yksityis­sektorilta tulee lisää potilaita, laman jälkeen tarvitsemme enemmän hoitoa ja osaamme vaatia enemmän.

 

Voisiko olla myös mahdollista, että terveydenhuollon toiminta on tehostu­nut: samoilla sängyillä hoidetaan paljon enemmän potilai­ta kuin ennen. Tämä on sitä rationalisointia, mitä on haettu.

 

Tehokkuus "kostautuu" sillä, että voidaan hoitaa enemmän ihmisiä kuin ennen. Jonossa hoito vähentyy. Itse asiassa monet jonot ovat lyhen­tyneet tai jonottajien sairaudet ovat lievempiä kuin ennen. Helsin­gis­sä jonoja on lähinnä kaihi- tai ohitusleikkauksiin, kovin erilai­sia luonteeltaan: toinen vaatii vain neljännestunnin toimenpi­teen, toinen taas yksi raskaimmista suurista leikkauksista.

 

Perimmäisiä syitä ei ole pystytty selvittämään siten, että uskoisin oikein mihinkään selitykseen täysin. Terveydenhuollossa eri organi­saatiot myös kilpailevat - yhteisillä rahoilla - potilaista, ja tarjonta lisää kysyntää. Kaiken tämän keskellä meidän tulee saada tilanne hallintaan. Muutoin ulkoapäin priorisoinnin mörkö pakottaa miettimään, kenet jätetään hoitamatta. Tämänkaltaisen yhteis­kunnal­lisen keskus­telun lopputuloksen voi arvata - vahvat eivät jää ilman apua!

 

Vuosi

 

 

HUUMEKOUKKU ON ENEMMÄN TRAGEDIA KUIN RIKOS

 

Tähänastista huumekeskustelua on pitkälti haitannut kaksinaismoraali. Huumehoitojen järjestämistä pidetään huumeiden käytön hyväksymisenä. Koukkuun jäänyttä ei auteta, koska häntä pidetään roistona. Tosiasia kuitenkin on, että huumeriippuvuus on yksilölle ennen kaikkea suunnaton henkilökohtainen tragedia. Ihmiset eivät ajaudu rikoksen tielle pahuuttaan vaan hirvittävästä pakosta. Rahaa on saatava, jotta vierotusoireista johtuva helvetti ei paukahtaisi päälle.

 

Tietysti huumeisiin liittyvä rikollisuus on otettava vakavasti, mutta jos keskitytään vain lisäämään poliisivoimia ja toimittamaan sairaat ihmiset vankilaan, ongelma ei poistu. Vankilassa huumeita saa, eikä perusongelma ratkea millään tavalla. Sitä paitsi rikolliseksi leimatun on erittäin vaikea hakea apua.

 

Jos koukkuun jääneitä halutaan todella auttaa, poliisivoimien olisi keskityttävä huumeitten markkinointiin, tukkukauppaan ja yleensä ylä-tasoon.

 

Koukkuun jääneillä on myös suuri riski saada joku vaikea sairaus kuten hepatiitti tai HIV. Nämä sairaudet leviävät ja aiheuttavat tulevaisuudessa melkoisia kustannuksia terveydenhuollolle puhumattakaan inhimillisistä kärsimyksistä. Ja hyvä moralisti, ne uhkaavat myös muita kuin huumeiden käyttäjiä.

 

Puhtaiden ruiskujen jakamista on jarruttanut myös käsitys siitä, että tämä olisi jotenkin huumeiden käytön suosimista. Ymmärtääkseni kuitenkaan suonensisäisten huumeiden käyttöön ei juuri vaikuta se, onko tarjolla puhtaita neuloja vai ei. Jos puhtaita ei ole,  koukussa olija pistää likaisella. Hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa.

 

Mielestäni puhtaiden neulojen jakamisella on ainakin kolme myönteistä vaikutusta:

Ensinnäkin huumeiden käyttäjiin saadaan tällä tavalla yhteys ja heille kyetään jakamaan edes jonkin verran terveystietoa. Toiseksi puhtaiden ruiskujen vaihtaminen vähentää vakavien sairauksien leviämistä. Ja kolmanneksi likaiset ruiskut eivät ole enää niin suuri vaara esimerkiksi vaikka lapsille.

 

Suurena ongelmana on myös se, että hoitoon haluava raskaitten huumeitten käyttäjä ei pääse heti hoitoon. Meillä tarvittaisiinkin paikkoja, johon kuka tahansa huumeista irti yrittävä voi päästä välittömästi ja saada apua. Vaikka hoidon teho olisi pieni, irtaantumishalukkuutta on tuettava silloin, kun sitä on. Tällä hetkellähän hoitoon haluavat joutuvat odottamaan hoitoon pääsemistä viikko- tai jopa kuukausikausia.  Joskus jopa muutaman päivän odotus voi olla liikaa.

 

Suomi on ollut myös aivan liian varovainen ylläpitohoidon laajentamisessa. On koettu, että on väärin antaa huumeita huumeista irti yrittävälle. Totuus kuitenkin on, että monessa tilanteessa ylläpitohoito on ainoa vaihtoehto saattaa pitkäaikainen käyttäjä säännöllisen elämän puolelle, lopettaa rikoskierre ja ihannetapauksessa auttaa ihmistä pääsemään eroon koko huumemaailmasta.

 

11.1.2001

 

 

Terveydenhuoltohenkilöstö vammaisten puolestapuhujana?

 

Kansainvälinen vammaisliike on ulottanut lonkeronsa Suomeenkin viimeisten kahden vuosikymmenen aikana. Osittain liike on kotimaista alkuperää mutta kyllä kansainvälisellä yhteistyöllä on oma merkityksensä.

 

Kaikkialla maailmassa vammaiset ihmiset kamppailevat oikeudesta puhua omasta puolestaan. Yksinkertainen asia mutta herättää yhä uudelleen ja uudelleen tunteita ja hämmennystä.

 

Voivatko kaikki vammaiset puhua omasta puolestaan? Entä kehitysvammaiset tai psyykkisesti sairaat - niin lapset eivät ainakaan!

 

Kun vammaiset puhuvat itse, se herättää tunteita. Onko sittenkin parempi että ei-vammaiset asiantuntijat toimisivat välittäjinä?

 

Itse asiassa asiantuntijat tietävät aika hyvin ehkä paremminkin koska vammaiset itse ovat niin subjektiivisia.

 

Tätä keskustelua käydään yhä uudelleen ja uudelleen - Suomessakin. Tällä hetkellä tuntuu olevan huoli ei-vammaisten syrjinnästä. Valtakunnallisen vammaisneuvoston virkapaikkailmoituksissa ei voinut omakohtainen vammaisuus olla edes myönteisenä mainintana - "sehän olisi ei-vammaisten syrjintää".

 

Terveydenhuoltoalalla on aina tiedetty mikä on potilaille parhaaksi, tämä tietoisuus on välillä levinnyt myös ylivertaiseen tietämykseen siihen, mikä vammaisille ihmisille on parhaaksi. Näin tietysti onkin siihen mikä liittyy terveydenhuollon erityisosaamiseen, mutta elämä ei siihen kuulu. Perusvalinnat on ihmisten tehtävä, ja saatava tehdä itse.

 

On todettava painokkaasti ja rauhallisesti: Kaikki ihmiset, kaikki vammaiset ihmiset voivat puhua omasta puolestaan. Joidenkin kohdalla se vaatii kuuntelijoilta enemmän.

 

Toivon kahta asiaa:

- Terveydenhuollon työntekijät oppisivat vähitellen entistä enemmän kuulemaan mitä vammaiset ihmiset ja potilaat sanovat.

 

- Terveydenhuollon ammattilaiset tukisivat vammaisia ihmisiä muuttamaan maailmaa vammaisystävälliseksi - tähän heillä on hyvät edellytykset

 

vuosi

 

 

Apua välineillä

 

Suomessa käytetään kokonaisuudessaan kohtuullisesti rahaa vuosittain vammaisten ihmisten apuvälineiden hankintaan. Perusasiat ovat pitkälti kunnossa.

 

Kuitenkin, kun keskustelee yksittäisten vammaisten kanssa apuvälineistä, paljastuu monia vaikeuksia oikean apuvälineen hankinnassa. On vaikea löytää esimerkiksi itselleen sopivinta sähköpyörätuolia. Malleja on monia, mutta missä niitä voisi verrata keskenään ja testata eri vaihtoehtoja - paitsi tietysti apuvälinemessuilla.

 

Tähän asti eräs käytetyimmistä menetelmistä on vertaistuki. Kun näkee kaverilla hyvän tuntuisen sähkärin ja kuulee ensikäden lausunnon ominaisuuksista valinta voi olla helpompaa. Mutta ei tämäkään takaa parasta lopputulosta.

 

Apuvälineiden kehittämisen voisi kuvitella olevan rahoittajienkin mielenkiinnon kohteena. Nyt maksetaan sitä mitä on tarjolla eikä paljonkaan pyritä vaikuttamaan tarjontaan. Olenkin miettinyt, että keskussairaalapiirien ja kuntien kannattaisi perustaa rahasto, joka tukisi apuvälineiden kehittämistä tavalla joka yhdistäisi rahoittajien ja käyttäjien edut. Nyt kaikki tapahtuu liikaa valmistajien ehdoilla.

 

Apuvälineiden myöntämisessä on kyllä puutteitakin, erityisen hankalaa tuntuu olevan uuden tietotekniikan saaminen laajemmin vammaisten ulottuville. Myöntäminen on liiaksi sidottu opiskeluun tai työntekoon. Tietotekniikka voisi avata maailman paljon laajemmaksi myös työelämän ulkopuolella oleville, mutta jos elää kansaneläkkeen varassa laitteiden hankinta omilla rahoilla on liian kallista.

 

Toivoisin myös, että lasten apuvälineissä oltaisiin nykyistä joustavampia. En ole nähnyt Suomessa pienten lasten ajelevan sähkäreillä, vaan aina heitä työnnetään. Itsenäisyyden harjoittelun tulisi olla mahdollista jo pienestä pitäen.

 

vuosi

 

 

Apuvälineasioissa vammainen on oman onnensa seppä

 

Olen mukana Sosiaali- ja terveysministeriön asettamassa apuvälineiden laatusuosituksia valmistelevan hankkeen johtoryhmässä. Tavoitteena on antaa vuoden lopussa Kuntaliiton ja STM:n hyväksymät suositukset siitä, miten toimii hyvälaatuinen apuvälinepalvelu. Työ on mielenkiintoista ja aika haasteellista. Ei ole aivan helppo kirjoittaa yleisesti, selkeästi ja kuitenkin riittävän yksityiskohtaisesti, mitä hyvä laatu oikein on. Lisäksi päättäjillä, asiantuntijoilla ja käyttäjillä on vähän eri näkökulma asiaan.

 

Tämän prosessin aikana on joutunut miettimään koko meidän nykyistä palvelusysteemiämme. Itsekin käyttäjänä voi oikopäätä todeta, että ei se hyvä ole. Vammainen ihminen joutuu itse etsimään hyvät apuvälineet, tekemään ehdotuksen myöntäjälle ja lopulta ratkaisu saattaa olla kielteinen, eikä tästä päätöksestä voi edes valittaa kuin poikkeustapauksissa. Jotkut apuvälineet on kerta kaikkiaan tarvitsijoiden tavoittamattomiin. Esimerkiksi tietokoneita eivät yleensä saa kuin opiskelijat ja työssäkävijät.

 

Suomessa käytetään oleellisesti vähemmän rahaa apuvälineisiin kuin muissa Pohjoismaissa. Ehkäpä meikäläinen järjestelmä on pohjimmainen syy tähän asian tilaan. Myöntäjien kannalta on tietenkin hyvä kun rahaa menee vähän, mutta toisaalta jos suomalaiset vammaiset ovat avuttomampia ja toisten avusta riippuvaisempia kuin pohjoismaiset kaverimme ei sekään ole järkevää.

 

Suomessa pääosa apuvälineistä saadaan terveydenhuoltojärjestelmän kautta. Tähän on omat hyvät perusteensa, koska kun keskussairaalat voivat toimia jakelupaikkoina ja tietopankkeina, kustannukset saadaan tasattua ja apuvälineet ovat periaatteessa osa normaalia hoitoprosessia.

 

Toisaalta huonona puolena on sitten se, että terveydenhuoltojärjestelmä on keskittynyt auttamaan potilaita, joita vammaiset ihmiset ovat vain toisin ajoin. Kyse ei ole semantiikasta ja hiusten halkomisesta vaan merkittävästä erosta. On aivan eri asia olla potilas kuin vammainen, kaikki terveet vammaiset ihmiset sen tietävät. Terveydenhuoltojärjestelmä lähtee siitä, että lääkäri on viisas ja tämä varmasti pitää paikkansa, kun on kyse umpisuolenleikkauksen suorittamista. Apuvälineiden tarkoitus on kuitenkin paljon laajempi kuin vain terveyden edistäminen tai sairauden nujertaminen.

 

Apuvälineasioissa tyytymätön ei voi oikeastaan valittaa näistä hoitopäätöksistä, ellei kyse satu olemaan ostopalvelusta. Ainoa keino ilmaista tyytymättömyytensä on kannella. Kantelu ei anna kuitenkaan samankaltaista oikeussuojaa kuin valittaminen. Vammaispalvelulain valitusmenettely on osoittautunut tavattoman tärkeäksi vammaisten ihmisten oikeusturvan kannalta. Tätä suojaa ja perinnettä ei apuvälineiden kohdalla ole olemassa ja näin ollen vammaiset ovat pitkälti riippuvaisia lääkärien ja jumppareiden osaamisesta, asenteista ja tahdosta sekä taloudellisista voimavaroista. Nyt näistä voimavaroista kamppaillaan taas ankarasti ja apuvälineiden saatavuus jää helposti jalkoihin.

 

VUOSI???