Mies ja Henki VI PDF Tulosta Sähköposti
 

VI KANSAINVÄLISYYTTÄ

Vammaiset mukaan kehitysyhteistyöhön

 

Vammaisten ihmisten olosuhteet ja elämisen mahdollisuudet kehitysmaissa ovat erittäin vaikeat. He jäävät ulkopuolelle usein lähes kaikesta, kuten koulutuksesta, työstä, toimeentulosta, terveydenhuollosta ja kuntoutuksesta.

 

Ikävä tosiasia on, että vammaiset taitavat jäädä paljolti myös kansainvälisen kehitysyhteistytön ulkopuolelle. Kehitysyhteistyö perustuu sinänsä oikealle periaatteelle, että aloitteen tulee tulla kehitysmaalta itseltään. Kuitenkin, jos vammaisten asiat ovat Suomessa tärkeysjärjestyksessä sijalla 137, eivät ne kehitysmaan valtionvarainministeriössäkään kovin korkealle nouse, ja juuri sen takia ne jäävät usein hoitamatta elleivät lahjoittajamaat toimi aktiivisesti.

 

Suomi on periaatteellisella tasolla nostanut vammaisasiat kehitystyössä yhdeksi painopistealueeksi, ei kuitenkaan samalla tavalla kuin nais- ja ympäristökysymykset vaan osana köyhyyden poistamista ja tasa-arvon edistämistä.  Kehitysyhteistyön toiminnallistamispaperissa vammaisia ei otettu erikseen huomioon. Sinänsä vammaisasioiden toiminnallistamista erityisesti tarvittaisiinkin.

 

Vammaisasiat ovat olleet pitkälti kansalaisjärjestötoimiston hoteissa, koska järjestöillä, niin vammaisten omilla kuin muillakin, on pitkään ollut erilaisia vammaisiin kohdistuneita hankkeita.  Oma positiivisen sysäyksen tähän toimintaan antoi ministeriön päätös joitakin vuosia sitten laskea vammaishankkeiden omavastuuosuus 10 prosenttiin.

 

Kahdenvälisessä ja monenkeskisessä kehitysyhteistyössä vammaisnäkökulma on ollut vain satunnaisesti mukana. Useat näistä hankkeista ovat käynnistyneet vammaisjärjestöjen ehdotusten seurauksena. Systemaattista vammaisten huomioonottamista ei vielä ole. Myönteisiä esimerkkejä ovat Nicaraguan ja Kosovon vammaishankkeet. Nicaraguassa on erikoista se, että kyseessä on bi-hanke, mutta tuen saajana ovat pääosin paikalliset vammaisjärjestöt. Harmillista on taas se, että suomalaiset vammaiset eivät ole oikeastaan mukana laisinkaan.

 

Vammaiset kentälle

Vammaisten ihmisten tulisi olla mukana kehitysyhteistyössä nykyistä enemmän. Tämä voisi olla 'suomalainen panostus' kehitysyhteistyöhön maailmanlaajuisesti. Olen huomannut lukuisia kertoja rämpiessäni kehitysmaissa pyörätuolillani, mikä valtava merkitys kehitysmaiden vammaisille ihmisille on, kun joku itse vammainen tulee heidän kyläänsä tai kaupunkiinsa. Esimerkin voima on uskomattoman suuri.

 

Tulee mieleen kaksi esimerkkiä, toinen Kosovosta ja toinen Kambodzhasta. Kosovossa osallistuin YK:n perustaman vammaistyöryhmän kokoukseen. Koko työryhmän aikaansaaminen oli aikamoinen ponnistus. Kaikki ulkomaiset pysyvät asiantuntijat olivat ei-vammaisia. Vain minä ja ystäväni, jotka olimme siis vain vierailemassa, olimme vammaisia. Paikallisen vammaisjärjestön Handikosin ympärillä liikkuu suuri joukko ei-vammaisia auttajia kertomassa, mitä vammaisten tulisi tehdä. Tämä ei auta kestävään kehitykseen. Kambodzhan esimerkki taas kertoo, kuinka tuohon maahan sopivista pyörätuoleista järjestettiin kokous Pariisissa, mutta kukaan ei kysynyt kambodšalaisilta, saati kambodšalaisilta vammaisilta itseltään, mikä olisi hyvä ratkaisu. Suomi on tukenut sikäläisen vammaisjärjestön syntyä ja se on nykyään vahva, etteivät kokoukset ilman paikallisia vammaisia olisi enää mahdollisia.

 

Tärkeintähän näissä asioissa on se, että kehitysmaiden vammaiset itse pystyisivät ajamaan omia asioitaan. Toisin sanoen kaiken kehityksen avain on lopulta kansalaisissa itsessään ja heidän järjestöissään. Tämä näkökulma Suomen tulisi ottaa huomioon omassa toiminnassaan. En tarkoita, että tulisi olla vain vammaisjärjestöjen kehittämishankkeita vaan sitä, että hankkeisiin liitettäisiin yhteistyöosio kansalaisjärjestöjen kanssa ja tietysti vammaisten kohdalla vammaisten omien järjestöjen kanssa.

 

Ehdotin joitakin vuosia sitten UNDP:lle, että se käynnistäisi kolmessa maassa eri puolilla maailmaa pilottihankkeen yhteistyön lisäämiseksi vammaisten omien järjestöjen kanssa. Ajatukseni oli, että UNDP järjestäisi näissä maissa järjestöväelle koulutusta siitä, miten kehitysasioita ylipäänsä hoidetaan ja kuinka kyseisen maan suunnittelujärjestelmä toimii sekä kuinka määritellä vammaisille tärkeät asiat niin, että suunnittelijat ymmärtävät ne.

 

Tämä aloite ei johtanut aikanaan mihinkään, mutta Suomi voisi ottaa sen käyttöönsä keskeisimmissä yhteistyömaissa. Näissä maissa voisi tehdä myös vammaisia käsittelevän maa-analyysin eli kartoittaa vammaisten asema, lainsäädäntö, kulttuurinen ilmapiiri, vammaisjärjestöt ja olemassa olevat voimavarat.

 

Pankkimaailmassa Suomi on ollut aloitteellinen, mikä on todella hyvä asia. Olen ollut itse mukana Suomen rahoittamassa Vammaiset ja Kehitys -seminaarissa Aasian kehityspankissa Manilassa. Tämä oli hyvä alku vammaisten ja pankkiväen vuoropuhelulle tuolla alueella. Latinalaisessa Amerikassa on sama prosessia alullaan. Vielä kun Maailman pankkiin saataisiin kunnollinen vammaisohjelma yhteistyössä vammaisten kanssa!

 

Ei lobbausta vaan vapaaehtoista asiantuntijuutta

 

Olen ollut monissa näissä asioissa mukana vauhdittamassa tai kuten varmaan ulkoministeriössä ajatellaan lobbaamassa. Itse olen kokenut asiat toisin; olen ollut vapaaehtoinen asiantuntija auttamassa ulkoministeriötä tekemään sitä, mitä sen omien paperien mukaan tulisikin tehdä. Tämä näkökulmien erilaisuus on joskus ollut hyvin turhauttavaa.

 

Seuraavaksi luettelomaisesti joitakin asioita, joita tulisi tehdä:

1.      Vammaisnäkökulma tulisi arvioida kaikkien hankkeiden suunnitteluvaiheessa.

2.      Vammaisten tulisi olla mukana kaikissa heitä koskevissa hankkeissa niin suunnittelussa, toteuttamisessa kuin arvioinnissa sekä avunantaja- että avunsaajamaassa.

3.      Ulkoministeriön tulisi valmentaa eri alojen vammaisia ihmisiä toimimaan kehitysmaissa niin lyhyt kuin pitkäaikaisissa asiantuntijatehtävissä ja tarjota näitä ihmisiä myös YK:n palvelukseen. Vammaisia tulisi sitten aktiivisesti rekrytoida. 

4.      Siirtymävaiheen ajaksi esim. viideksi vuodeksi tulisi korvamerkitä kehysrahoja siten, että niitä voi käyttää vain hankkeissa joissa vammaiset on otettu huomioon.

5.      Ulkoministeriöön tulee saada vammaisasioiden asiantuntemusta, mm vähintään yksi asiantuntija.

6.      Ulkoministeriön tulee perustaa yhteistyöryhmä käsittelemään vammaisasioita ja ideoimaan uusia suunnitelmia. Ryhmässä tulee olla ministeriön eri tahojen edustajia, asiantuntijoita sekä vammaisia ihmisiä.

7.      Suomen ei tule tukea mitään rakennushanketta, jollei tuo hanke ole liikkumisesteetön.

 

Vammaiset katastrofitilanteissa

 

Kosovon joukkopaon aikana minulle selvisi, ettei kansainvälisellä yhteisöllä ole valmiuksia auttaa vammaisia ihmisiä kriisien aikana. Sain yhteydenottoja Makedonian pakolaisleireiltä. Niillä vammaiset käytännössä jäivät usein heitteille, elleivät sukulaiset ja ystävät pystyneet auttamaan heitä. Yksinkertaisinkin vammojen vaatima hoito oli järjestämättä ja apuvälineistä oli valtava pula - asia ei kuulunut oikein kenelläkään. UNHRC järjesti pakolaisia leireiltä muihin maihin, mm. Suomeen, mutta vammaiset jäivät tässäkin tilanteessa useimmiten jalkoihin. Suomi ei toiminut sillä lailla kuin olisin toivonut. Valtioneuvoston päätös oli kyllä muotoiltu siten, että vammaiset olisivat voineet tulla tänne, siinä ei ollut mitään estettä. Skopjessa oli paikalla suomalainen sairaanhoitaja, joka olisi voinut paikantaa apua tarvitsevia vammaisia otettavaksi Suomeen, mutta häntä esimerkiksi ei käytetty hyödyksi lainkaan. Lähes kaikki kansainväliset avustusjärjestöt, joihin otin yhteyttä sanoivat, etteivät he voi keskittyä mihinkään erityisryhmään. Olen keskustellut asiasta kansainvälisten vammaisten ystävieni kanssa ja heillä kaikilla on ollut samanlaisia kokemuksia.

 

Ehdotankin, että Suomi ryhtyisi miettimään kuinka vammaisia ihmisiä voitaisiin auttaa kriiseissä niin sotatilanteessa kuin luonnonkatastrofeissa. Suomi voisi perustaa valmiusryhmän eri alojen ihmisistä ja rekrytoida myös vammaisia ihmisiä eri tehtäviin ja vertaistukea antamaan. Kaikkein vaikeimmin vammaisten ei tarvitsisi lähteä ehkä aivan ensimmäisenä mutta lyhytaikainenkin läsnäolo koituisi hyväksi.

 

Ulkoministeriö on laatimassa kehitysyhteistyölle omaa vammaisstrategiaansa. Työtä tehdään yhdessä myös vammaisten edustajien kanssa. Tarkoitus on kirjata ylös tärkeimmät periaatteet, tavoitteet ja toimenpiteet. Kaiken kaikkiaan olen optimisti, sillä valmisteilla oleva vammaisstrategia luo aiempaa selkeämmät raamit toiminnalle.

 

2000

 

 

Apua Kosovon vammaisille

 

Huhtikuun alkupuolella sain soiton MTV3:n uutistoimituksesta. Eräs heidän toimittajansa oli tavannut Skopjessa Kosovosta paenneen vammaisen miehen, joka oli lähettänyt terveisiä Kalle Könkkölälle. Soitin tälle toimittajalla Skopjeen - kiitos kännykkäajan se oli mahdollista.

 

Totta tosiaan hän oli tavannut Mr Halitin, jota olin yrittänyt jo viikkoja tavoitella mm. sähköpostin avulla Pristinasta. Olin tavannut hänet syksyllä -97 Belgradissa.  Sain toimittajalta Mr. Halitin kännykkänumeron. Monien mutkien kautta yhteydenotto onnistui. Seuraavana päivänä - olikohan se 9.4. - hänen kännykkälinjansa katkaistiin. Se oli jugoslavialainen linja.

 

Samana iltana katsoin MTV3:n seitsemän uutisia, joissa Mr Halitia yllättäen haastateltiin. "Kalle Könkkölä, jos näet tämän, auta meitä!" Nuo sanat koskettivat. Mutta miten voisinkaan auttaa.

 

Otin yhteytä Punaiseen Ristiin, mutta sen kautta asiat eivät oikein edenneet. Sitten soitin Kirkon ulkomaan apuun, josta annettiin yhteystietoja heidän yhteistyökumppaneistaan Skopjessa. Tämä järjestö lähti etsimään Mr. Halitia hotellista, jossa tiesin hänen asuvan. Häntä ei kuitenkaan löydetty.

 

Samanaikaisesti olin mennyt käymään Oxfamin kotisivuilla ja lähetin siellä olevaan sähköpostiosoitteeseen tiedustelun Kosovosta. Seuraavana päivän sain vastauksen Ms. Liz:ltä. Olin tavannut hänet Belgradissa Mr. Halitin kanssa vuonna -97.

 

Nyt asiat lähtivät rullaamaan. Soitin Oxfamin toimistoon Skopjessa, jossa myös oli Belgradissa tapaamani Oxfamin työntekijä. Keskustelin päivittäin puhelimessa heidän kanssaan. Tilanne alkoi selkiytyä minulle. Kaikki oli kaaoksessa ja vammaiset hirveässä pulassa. Oxfamin ensimmäinen pyyntö oli: lähettäkää suomalainen sairaanhoitaja auttamaan meitä tunnistamaan vammaisten ongelmia.

 

Minun täytyi selvittää rahoitus ja mistä löytää sairaanhoitaja. Kehitysyhteistyöosaston kanssa käydyissä keskusteluissa kävi ilmi, että kansalaisjärjestö toimisto (Marjatta Viitanen) on valmis antamaan 300.000 mk tähän hankkeeseen, kunhan saamme sen kirjoitettua paperille. Mr. Zia Oxfamin Skopjen toimistosta kirjoitti taustapaperin ja Tuija Halmari Fidida ry:n kehitysyhteistyösihteeri teki hakemuksen KYO:lle. FIDIDA päätti siis olla hankkeen suomalainen osapuoli.

 

Sairaanhoitajan löytäminen ei ollut aivan yksinkertaista. Punainen Risti ei pystynyt auttamaan. Tapasin Käpylän kuntouttamiskeskuksen ylilääkärin Hannu Alarannan, joka on ollut WHO:n tehtävissä Bosniassa. Ajattelin, että saisin neuvoja siitä, mitä tällaisessa tilanteessa ensi sijassa tarvitaan. Hän auttoikin monilla neuvoillaan ja ennen kaikkea auttoi rekrytoimaan Käpylässä töissä olevan psykiatrian erikoissairaanhoitaja Satu Heikkisen avuksemme. Satu on saanut virkavapaata Käpylästä ja on siis nyt jo Skopjessa huhtikuun 28 päivästä alkaen..

 

Olen vedonnut vammaisjärjestöihin, että ne antaisivat myös taloudellista tukea tähän hankkeeseen ja useat järjestöt ovatkin jo tehneet myönteisen päätöksen, kuten Invalidiliitto, Keuhkovammaliitto, Sydäntautiliito, Näkövammaisten keskusliitto, Kehitysvammaliitto ja Kynnys. Lisäksi ABILIS-säätiö on päättänyt antaa Skopjeen 50.000 mk:aa.

 

Olen ollut yhteydessä Unkarin vammaisjärjestöön. He ovat luvanneet auttaa hankkimaan edullisesti unkarilaisia pyörätuoleja ja muita tarvikkeita ja kuljettamaan niitä Makedoniaan. En tosin tiedä miten, kun kaikki sillat on pommitettu hajalle.

 

Satu on tätä kirjoitettaessa ollut pari viikkoa Skopjessa. Saatujen raporttien mukaan vammaisten tilanne on vaikea. Monet joutuvat olemaan ilman apuvälineitä ja ilman apua telttaleireissä tai toisten kotona. Sadulla on kädet täynnä työtä, kun hän selvittää mitä apua tarvitaan eniten ja miten se on paras järjestää.

 

Suomeen on ilmeisesti tulossa vammaisia pakolaisia. Meidän on paikallaan perustaa tukiryhmä auttamaan heitä sopeutumaan ja saamaan kaiken sen tuen ja avun mitä he tarvitsevat.

 

Tämän operaation ympärillä on ollut hyvä henki. Eri järjestöt ja viranomaiset ovat koettaneet löytää ratkaisuja esiin nousseisiin ongelmiin. Kaikki ovat ymmärtäneet, minkälaisesta hädästä on kyse.

 

Toukokuu 1999

 

 

Miksi Suomeen tuli vain muutama vammainen pakolainen Kosovosta?

 

Kun valtioneuvosto keväällä päätti, että Suomi ottaa vastaan tuhat pakolaista Kosovosta, päätöksen yhteydessä erityisesti todettiin ovien olevan auki kaikille. Tämä tarkoitti sitä, että myös vammaiset ovat tänne tervetulleita. Olihan pääministeri Lipponen surullisen kuuluisassa lentokenttä lausunnossaan televisiossa todennut erityisesti vammaisten ja vanhusten olevan tänne tervetulleita, tosin lukumäärät olivat silloin toiset.

 

Pakolaisten valinta leireiltä kuuluu virallisesti UNHCR:lle, YK:n pakolaisjärjestölle. Saatujen tietojen mukaan kuitenkin ensimmäiset pakolaiset Suomeen valitsi lähinnä Suomen Kuvalehden toimittajat.

 

Vammaisjärjestöjen kehitysyhteistyöyhdistys FIDIDA ry oli lähettänyt jo tuolloin suomalaisen sairaanhoitajan auttamaan Oxfam järjestöä Skopjessa kahden pakolaisleirin vammaisia. He olivat joutuneet pakenemaan Kosovosta ilman hoitotarvikkeita, ilman apuvälineitä ja useat olivat erittäin vaikeassa asemassa. Tavanomaiset avustusjärjestöt eivät pystyneet vastaamaan heidän tarpeisiinsa.

 

Suomalainen sairaanhoitaja Satu Heikkinen raportoi leirillä olevien vammaisten vaikeasta tilanteesta ja siitä, että he eivät näyttäneet pääsevän mihinkään maahan. Ei-vammaiset sukulaiset olivat useimmiten etusijalla. Tiedotin Suomen viranomaisille tilanteesta ja välitin Satu Heikkisen yhteystiedot, hän oli valmis auttamaan Suomen viranomaisia paikallistamaan pahimmassa hädässä olevia vammaisia, jotta he voisivat tulla Suomeen kuntoutukseen ja hoitoon.

 

Tiedon saivat niin työministeriö, pääministeri, ulkoministeri, kehitysyhteistyöministeri kuin presidenttikin.

 

Kukaan viranomainen ei ottanut häneen yhteyttä. Jokin aika sitten kävi ilmi, että loput Suomeen tulleet pakolaiset oli valittu suomalaisten toimesta, ei YK:n. Saamieni tietojen mukaan Suomeen tuli lopulta vain muutama vaimeavammainen pakolainen Kosovosta.

 

Näitä tietoja selvittäessäni olen tavattoman yllättynyt. Miksi ei autettu niitä, joita luvattiin? Miksi ei autettu niitä, jotka olivat suurimmassa hädässä? Kaikki tarvittavat tiedot olivat käytettävissä. Skopjen kahdella pakolaisleirillä oli satoja vammaisia tavattoman vaikeissa oloissa.

 

Mennyt on mennyttä mutta siitä on syytä ottaa opiksi. Suurimmassa hädässä olevia on autettava ensin.

 

Nyt, vaikka varsinainen sota on ohi, voidaan tehdä vielä paljon. Mielestäni Suomi voisi ottaa useita satoja vammaisia tänne toipumaan ja saamaan kuntoutusta lyhytaikaisesti. Nyt YK:lle luvattujen 15 sairaalahoitoon tulevien pakolaisten määrä on vielä liian vähän. Sen lisäksi Suomen tulee Kosovon ja Jugoslavian jälleen rakennuksen yhteydessä kehitettävä erityinen vammaisten auttamispaketti. Tässä ohjelmassa voisi olla mukana apuvälineiden toimittaminen, hoitotarvikkeiden hankinta, vammaisten omien järjestöjen tukeminen, esteettömän rakentamisen opastus, kuntoutus- ja hoitojärjestelmien kehittäminen ja vammaisten koulutus. Tämänkaltaista tietotaitoa Suomesta löytyy niin eri viranomaisilta kuin vammaisjärjestöiltä. Tämän paketin kustannusarvio voisi olla noin 100 milj. mk kolmen vuoden ajalle.

 

22.07.1999

 

 

Kosovossa

 

Istun autossa aivan hiljaa, kuten kaikki muutkin. Ajamme Kosovossa Pristinasta pohjoiseen kohti Mitrovicia. Hiljaisuus on tullut kuin itsestään, kun katsomme joka puolella tuhottuja taloja ja surmapaikoille syntyneitä hautausmaita.

 

Olen pienen suomalaisryhmän kanssa tutustumassa Kosovon vammaisten tilanteeseen. Olemme kiertäneet Mr. Halitin, Handikosin johtajan kanssa ympäri Kosovoa. Halit oli kuin ihmeen kaupalla selvinnyt keväällä pakomatkastaan Skopjeen hengissä. Tuo parin tunnin ajomatka oli vienyt kahdeksan vuorokautta. Halit oli paennut omalla autollaan, monia muita vammaisia olivat sukulaiset ja ystävät kantaneet.

 

Mitrovic on tuhottu albaanipuolelta lähes kokonaan. Joen toisella puolella asuu pääasiassa serbejä, ranskalaiset rauhanturvaajat partioivat sillalla ikään kuin olisimme menossa maasta toiseen.

 

Mitrovicin keskusta on täynnä rakennustyömaita. Yhdestä talosta löytyy Handikosin toimisto, johon on kokoontunut kolmisenkymmentä vammaista ja vammaisten omaista. Olen ollut koko päivän ilman hengityskonetta, koska tällä alueella ei ole sähköä juuri saanut. Tiivis ihmismuuri ympäröi minua ja tunnen, kuinka kaikki haluavat jotain. Keskustelu lähtee varovaisesti liikkeelle, ja yhtäkkiä huoneeseen syttyvät valot, ja, mikä tärkeintä, hengityskoneeni saa sähköä. Samalla koko tilanne vapautuu ja alamme puhua elämästä Kosovossa sodan aikana ja ennen kaikkea sodan jälkeen.

 

Puhumme myös tulevaisuudesta. Ihmiset eivät valita, vaan kertovat. Sama yllätys, minkä olen kokenut ennenkin - vaikeassa tilanteessa elävien vammaisten joukossa on aina monia, jotka uskovat tulevaisuuteen ja haluavat rakentaa sitä. Näissä ihmisissä on voimaa.

 

Handikosin paikallinen puheenjohtaja on Myrette hento mutta vahva nainen.  Hän on perustamassa käsityökauppaa ja suunnittelee uutta toimintakeskusta missä vammaiset voivat kokoontua ja ylläpitää omaa kuntoutustoimintaansa. Keskuksessa on kaksi jumpparia töissä ja lisäksi vammaisille lapsilla järjestetään psyko-sosiaalista kuntoutusta kerran viikossa. Pula on kaikesta, alkaen katosta pään päällä. Mutta suurin toive on saada kontakteja muualle maailmaan ja tietoa siitä mitä voi ja mitä kannattaa tehdä.

 

Hankalimpaan tilanteeseen jouduimme romanileirillä, minne menimme tapaamaan kehitysvammaisia. Tällä telttaleirillä kaikilla lapsilla ei ole kenkiä jaloissa ja paikalla vallitsee kertakaikkinen kurjuus. Yksi romanimies tunnistaa toisen autonkuljettajamme albaaniksi ja saa hirvittävän raivokohtauksen. Autonkuljettaja pakenee autoonsa ja sen jälkeen mies käy erään suomalaisen seurueemme jäsenen kimppuun ja yrittää viedä häneltä kameran. Saatuaan filmin kamerasta päätämme lähteä pois.

 

Lähdemme pois leiriltä, mutta emme Kosovosta. Näiden ihmisten kanssa tulemme tekemään töitä yhdessä vielä pitkään.

 

Marraskuu 1999

 

 

Mustan siiven hipaisu

 

Heräsin ensimmäisen kerran jossain heiluvassa autossa avustajani Minna Leinosen sylissä. Verta oli kaikkialla kuten hikeä ja kyyneleitä. Seuraavaksi muistan, kun minua kannetaan portaita ylös. Lopullisesti tajunta palaa, kun saavumme marokkolaisen sairaalan aulaa.

 

Olin tullut aamulla Kosovossa Mitrovitsaan tapaamaan paikallisia vammaisia ja katsomaan kuinka Kaisa Penttisen käynnistämä vammaisten ja muidenkin vammaisten naisten käsityökauppa oli lähtenyt liikkeelle.

 

Tarkoitukseni oli ollut kävellä joen yli serbipuolelle, mutta ranskalaiset sotilaat eivät päästäneet näkymättömän rajan yli.

 

Kävellessäni takaisin takaa tullut auto ajoi päälleni.

 

Marokkolaiseen sairaalaan olin tullut nuoren kosovolaisen miehen pakettiautolla. Ambulanssia ei alkuun löytynyt. Sairaalassa puhuttiin lähinnä arabiaa mutta välillä oli paikalla tulkki. Diagnoosi vanhan näköisten laitteiden avulla oli; käsivarsi murtunut ja päässä haavoja. Sisäelimet ehjänä.

 

Jatkokuljetus sairaalan ambulanssilla Pristinaan Brittien sotilassairaalaan. Hiukan eksyttyämme löytyy iso telttasairaala, jossa on kaksi toimenpidepöytää ja hillitön kiire. Pääsin pöydälle, mutta oma hengityskoneeni ei toimi brittivirralla ja minut kytketään sairaalan koneeseen, jonka virittäminen vei aikansa.

 

Paikalla on korpraaleja ja kenraaleja, hoitajia ja lääkäreitä. Uudet kuvaukset röntgenillä ja vatsan kartoitus ultraäänellä. Pääni liimataan kasaan, vertani tutkitaan ja käteen laitetaan mitella. Ei kannata kipsata. Ei suurempaa hätää.

 

Siirryn Oxfamin pakettiautolla hotelli Grandiin. Pyörätuolini on kursittu sen verran kasaan, että voin ajaa sillä. Paitaa vailla, side päässä ja verta vaatteissa haluan hotellin baariin. Minulla on mieletön jano ja ajattelin, että ovat nähneet sodan aikana pahempaakin.

 

Yöllä tulivat kivut niin fyysiset kuin psyykkiset. Joka paikkaa särki ja tajusin, että kuolema oli päässyt hiukan liian lähelle. Vaikka olin selvinnyt monista vaikeista hetkistä omalla tahdolla, tämä tuntui olevan liikaa. Onneksi paikalla oli myös ystäviä.

 

Aamuyöstä käden kipu hellitti ja sain nukuttua. Herättyäni ryhdyin miettimään: kuinka kotiin? Soitin vakuutusyhtiön päivystykseen ja puhelimeen vastasi lääkäri. Koetin kertoa, mitä on tapahtunut ja missä olen. Paikalle on tulossa Suomen pataljoonan lääkäri. Vakuutusyhtiö lupaa lähettää ambulanssilentokoneen hakemaan minut, kunhan pataljoonan lääkäri on soittanut.  Anssi Reponen tulee, tekee pikatutkimuksen ja soittaa Suomeen vakuutusyhtiön lääkärille. Kaikki kunnossa - siis tavallaan. Kiitoksia Suomen pojille.

 

Sitten tulee taas soitto Suomesta, kaikki on järjestyksessä muuten mutta Nato on sulkenut ilmatilan eikä päästä edes ambulanssikonetta Kosovoon. Minun on mentävä siis Skopjeen Makedoniaan. Kosovolaiset ystävät auttavat ja Handicap International järjestää kyydin Skopjeen. Siihen tarvittiin auto, jossa on rekisterilaatat.

 

Pieni palaveri kosvolaisten kanssa ja matkaan. Kivuliaan matkan jälkeen olemme Skopjen kentällä ja hetken päästä sairaanhoitaja Hannele tule hakemaan minua.

 

Pikkukoneeseen pujottelu on oma lukunsa mutta lopulta istun penkissä ja kone lähtee kotia kohti. Risa pyörätuoli ei mahdu koneeseen, ilman silmälaseja en näe ikkunasta mitään, vaikka kerrankin olisi kunnon paikat. Hengityskone vähän reistailee koneen sähkön kanssa, mutta kaikki sujuu kuitenkin hyvin.

 

Lopulta makaan Töölön sairaalassa. Olen helpottunut mutta kipeä niin päältä kuin sisältäkin.

 

Olen elossa.

 

Toukokuu 2000

 

 

Pataljoonan sairaalassa

 

Olin menossa kai viidettä kertaa Kosovoon maaliskuun lopussa, kun lentomatkan loppuvaiheessa sain nopeasti kehittyvän ahdistuskohtauksen. Nyt ahdisti aluksi henkeä ja vasta sitten sielua.

 

Pristinaan päästyä minua tuli katsomaan kaksikin paikallista lääkäriä, joille yritin kertoa, mikä minua oikein vaivasi. Kökötin hotellihuoneen sängyllä, en voinut olla pitkälläni kun ilma tuntui kerta kaikkiaan loppuvan keuhkoistani. Oloni oli kamala kun huomasin, että selityksiäni ei kuultu eikä kuunneltu. Epätoivon alkaessa hiipiä sisääni ajattelin, että parasta olisi päästä koti-Suomeen ja sairaalaan niin nopeasti kuin mahdollista ja soitin vakuutusyhtiön päivystykseen Suomessa.

 

Heidän kanssaan puhuttuani otin yhteyttä Suomen Pataljoonaan Kosovossa. Olinhan kerran aiemminkin tarvinnut heidän apuaan. Kun lopulta löysin pataljoonan lääkärin, hän pyysi soittamaan 15 minuutin kuluttua. Kun soitin uudestaan, hän ilmoitti olevansa jo matkalla hotelliin parinkymmenen kilometrin päässä olevalta leiriltä.

 

Jonkin ajan kuluttua hotellihuoneeseeni tuli kolme sotilasta, yksi lääkäri ja kaksi sairaanhoitajaa. Voimani olivat melko lailla lopussa. Lääkäri Anssi Perälä sanoi olevansa Kuopion yliopistollisen keskussairaalan sisätautilääkäri ja tietävänsä kyllä, miten minunkaltaistani potilasta hoidetaan, ja että minun ei tarvitse hätäillä. Hän mittasi nopeasti veren happipitoisuuden ja kuumeen sekä kuunteli keuhkoni ja sydämeni äänet, ja myös oman arvioni tilanteestani.

 

Hetken kuluttua yksi sotilas toi alakerrasta happipullon ja he kytkivät hengityskoneeseeni sumuttimen, jolla sain jotakin astmalääkettä. Tämän lääkkeen vaikutus oli dramaattinen. Ikään kuin keuhkojeni ympärillä ollut rautavanne olisi hetkessä löysätty ja pahin ahdistus kaikkosi. Myös henkinen ahdistus helpotti, koska tajusin, että tämä lääkäri sekä kuunteli minua että tiesi mitä teki.

 

Hän ehdotti siirtymistä Suomen pataljoonan kenttäsairaalaan ja olin valmis ilman muuta lähtemään. Kuljetus tapahtui panssaroidulla Pasi-kuljetusvaunuun rakennetulla ambulanssilla. Vauhti oli melkoinen ja niin oli auton sisällä metelikin. Hetken kuluttua olin sairaalassa ja makasin omassa sängyssä. Sain lisää lääkkeitä ja tipan avulla nesteytystä, ja olo alkoi helpottaa.

 

Olin lopulta tuossa kummallisessa sairaalassa kolme yötä. Ennakkoluuloni kenttä- sotilassairaalasta hälvenivät kyllä nopeasti. En osannut kuvitella aiemmin kuinka paljon osaamista ja teknisiä valmiuksia ne pitivät sisällään. Lääkärit ovat ilmeisesti korkeatasoisia ja hoitohenkilökunta monissa vaativissa tehtävissä kouliutuneita, pääasiassa miehiä.

 

He ovat valmistautuneita pahimman varalle. Sairaala oli rakennettu konteista ja siellä oli asialliset tilat potilaille, henkilökunnalle ja kohtalaisen vaativille toimenpiteille. Tunnelma oli asiallisen rento ja joviaali.

 

Kosovon olosuhteissa sähkö tuottaa omat ongelmansa ja jouduin tähänkin tilanteeseen törmäämään. Koko pataljoonan alueelta katosivat sähköt ja henkilökunta valmistautui jo virittämään vara-aggregaatin pitämään hengityskoneeni käynnissä mutta sähkömiehet saivat vian korjattua.

 

Sairaalassa ollessani oloni kohentui nopeasti ja tunsin siirtyväni neljännestä nostoväestä pian sotamieheksi ja vähitellen korpraaliksi.

 

Voinen sanoa, etten ole ehkä missään saanut näin hyvää hoitoa kuin tuossa pienessä sairaalassa.

 

Olen suhtautunut univormuväkeen aina hiukan penseästi mutta kyllä rauhanturvaajat tekevät arvokasta ja vaikeata työtä. Olosuhteet ovat hankalat kaukana kotoa, suurimmaksi osaksi suljettuna omaan pieneen sotilasyhteisöön - vaikka suomalaista makkaraa löytyykin jääkaapista.

 

Koko porukka on aina valmis lähtemään, jos heitä tarvitaan. Lääkintäväki on valmis antamaan paikalliselle väelle ensiapua onnettomuustilanteissa. Suurin uhka taitaa käytännössä olla vaarallinen liikenne. Tosin kyllä Kosovossa edelleen myös esiintyy erilaisia väkivaltatilanteita, joihin pitää aina varautua.

 

Ei matkani sentään mennyt kokonaan pilalle sairastumiseni takia. Tällä kertaa ehkä tärkeintä oli tavata Pristinan yliopistolla toista sataa nuorta arkkitehtiopiskelijaa. Pidin helsinkiläisen arkkitehti Eric Pollocin kanssa johdantoluennon vammaisten ihmisten kannalta esteettömään suunnitteluun. Julistimme myös suunnittelukilpailun opiskelijoille. Arkkitehtiosastolle oli kolme porrasta! Tämä kaikki toi mieleen Kynnyksen alkuajat ja ensimmäisen luennon teknisen korkeakoulun arkkitehtiosastolla. Toivottavasti kosovolaiset omaksuvat nämä asiat nopeammin kuin suomalaiset niin, että he eivät joutuisi enää 29 vuoden jälkeen ajamaan esteettömyyttä.

 

Mutta lopuksi vielä lämpimät kiitoksen Suomen pataljoonaan lääkintäväelle: Teidän ansiostanne tämäkin työ voi jatkua!

 

Huhtikuu 2002

 

 

MITEN AUTTAA VAMMAISIA KRIISEISSÄ

 

Vierailimme Heini Sarasteen kanssa Kosovossa 1999 marraskuussa. Kun silloin näimme tuhotun maan ja tapasimme sodassa selviytyneitä vammaisia ihmisiä, täytyi lopulta vastata kysymykseen, mitä voisimme tehdä näiden kauheuksien välttämiseksi tai ainakin niiden lievittämiseksi. 

 

Olin vieraillut Bosniassa 1997 ja nähnyt sodan runteleman Krajinan alueen Kroatiassa, Sarajevon, Tuzlan ja Bijeljinan. Matka päättyi Belgradiin, jossa tapasin Kosovon albaanin Halit Ferizin. Tuon tapaamisen seurauksena Halit aikanaan pyysi minulta apua Kosovon sodan alettua.

 

Keväällä 1999 kun olin saanut television kautta Halitin avunpyynnön, ryhdyin tutkimaan, kuinka vammaisia pakolaisia leireillä voitaisiin auttaa. Toimintaa organisoidessani törmäsin erilaisiin seiniin ja esteisiin joka puolella.

 

Aluksi näytti siltä, että kenelläkään ei ollut aikaa, halua tai energiaa keskittyä auttamaan vammaisia. Toisaalta ymmärsin tämän, koska kaikkialla oli kaaosta, mutta toisaalta tunsin ahdistusta, koska vammaiset olivat käsitykseni mukaan eräs heikoimmassa asemassa oleva ryhmä ja olisivat erityisesti tarvinneet apua. Mieleeni nousi kuva länsimaisten avustusjärjestöjen ruuanjakelupisteistä, joissa apua hakevien joukoissa ei ainakaan televisiokuvissa näkynyt vammaisia ihmisiä.

 

Ensimmäinen ajatus on tietenkin, että näistä asioista täytyy kertoa ja sen jälkeen miettiä, mitä voisimme tehdä.

 

Sodat, sisällissodat luonnonkatastrofit...

 

Vammaisten ihmisten asema on vaikea kehitysmaissa ja entisissä sosialistisissa maissa. Erilaisten katastrofien ja poikkeuksellisten olosuhteiden vallitessa tilanne käy entistä vaikeammaksi, koska ei ole olemassa järjestelmiä eikä koneistoja, jota voisivat auttaa erityisesti vammaisia. Ihmiset ovat enemmän tai vähemmän oman itsensä tai lähisukulaistensa varassa.

 

Kaikista pahin tilanne on tietenkin sota, jossa kaiken kaikkiaan on tarkoitus tappaa vihollisia ja varsinkin nykyaikana vihollisuudet kohdistuvat laajasti siviiliväestöön. Sodan pelisäännöt - jos niitä yleensä noudatetaan - turvaavat enemmän sotilaiden kuin siviileiden aseman. Nykyaikainen sota, vaikka sitä käytäisiin niin sanottuna täsmäsotana, kohdistuu aina myös tavallisiin kansalaisiin. Sisällissodassa näyttää olevan pidäkkeitä silmittömään ja järjettömään tuhoon vieläkin vähemmän.

 

Sotiin liittyy aina myös pakolaisuus: ihmiset lähtevät karkuun väkivaltaa ja etsivät turvaa sieltä mistä sitä on mahdollista saada. Pakenemiseen liittyy usein yhtä suuria riskejä kuin paikalleen jäämiseen. Kuka selviytyy ja kuka ei, on hyvin sattumanvaraista. Kosovolaisten kertomuksista käy ilmi usko, ettei vammaisia kohdeltaisi yhtä julmasti kuin muita. Joskus tämä on pitänyt paikkansa, joskus taas ei.

 

Ulkopuolinen apu keskellä taisteluja on mahdotonta. Loppujen lopuksi vammaisten on omin, sukulaisten tai sattumanvaraisten, hyvien ihmisten avulla yritettävä selvitä tai paeta. Mikä on viisasta, sitä ei tiedä kukaan. Ulkopuolista apua voidaan antaa vasta, kun itse taistelualueelta on päästy pois. Tietenkin voisi olla mahdollista varautua uhkaavaan tilanteeseen, olihan Kosovon sota jo kuukausia ilmassa. Mutta toisaalta, kuinka kosovolainen vammainen olisi osannut varautua sotaan, kun siihen eivät olleet osanneet varautua edes Nato-kenraalit.

 

Toisenlainen kriisi voi syntyä silloin, kun ei ole varsinaista sotatilaa vaan eri väestöryhmien välillä pääsee väkivalta irti valtoimenaan. Tällöin ei ole aina selkeitä osapuolia eikä vastuunkantajia. Vammaisen ihmisen selviytyminen Sierra Leonessa, Nigeriassa, Zairessa tai Palestiinassa on vaikeaa ja sattumanvaraista. Tämänkaltaisessa tilanteessa on vaikea löytää suuntaa, mihin pakenisi, koska joka puolella uhkaavat uudet vaarat tai vaikeudet. Jäsentymätön väkivalta voi jatkua lähes loputtomiin kuten Pohjois-Irlannissa tai Kasmirissa on käynyt. Rauhasta on vaikea sopia, kun ei tiedetä ketkä siitä voisivat päättää.

 

Oma kriisitilanne voi syntyä luonnonkatastrofeista. Näissä tilanteissa ihmiset onneksi auttavat toinen toistaan voimiensa mukaan. Hirmumyrskyt, maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset ja vastaavat voivat tulla nopeasti ja aiheuttaa laajaa hävitystä ja tuhota kaikki rakenteet ja järjestelmät, jotka ovat vammaisille välttämättömiä. Sekasorron aikana vammaiset jäävät helposti jalkoihin ja avun ulottumattomiin. Usein apua pystytään organisoimaan niin hitaasti, että vammaiset ovat jo menehtyneet. Siksi on kehitettävä keinoja, joilla vammaisia pyritään auttamaan heti eikä sitten kun muilta kiireiltä ehditään ja on jo usein liian myöhäistä. Teen tähän valmistautumiseen oman ehdotukseni hetken päästä.

 

 

Mistä ruokaa, lääkkeitä, apuvälineistä?

 

Kaiken lähtökohta on tietysti henkilökohtainen turvallisuus, kuinka pysyä elossa, säilyä hengissä ... On vaikea piiloutua tai paeta. Perheet ovat tehneet uskomattomia ponnistuksia jonkun jäsenensä pelastamiseksi, joskus on myös ollut pakko antaa periksi ja jättää joku omainen vihollisten tai luonnon armoille. Omaan turvallisuuteen pystyy jossain määrin vaikuttamaan varomalla vääriä paikkoja ja vääriä liikkumisaikoja, vaikeus on vain tietää, mikä on väärää. Kosovolaisten esimerkki osoittaa, että joissain tilanteissa pyörätuoli oli suoja väkivaltaa vastaan, mutta ei läheskään aina.

 

Kriisin pidentyessä seuraava vaikeus on saada juotavaa ja ruokaa. Ilman juomakelpoista nestettä ei kukaan voi selvitä pitkään. Vähäisellä ravinnolla selviää kauemmin, mutta jos on alun perin heikko, ravinnonpuutekin voi käydä kohtalokkaaksi yllättävän nopeasti.

 

Hygienia on tärkeä ja erityisesti joillekin vammaisille puhtaus on olemassaolon edellytys. Puhtaus suojelee myös erilaisilta epidemioilta, jotka leviävät helpommin huonokuntoisten ihmisten keskuudessa. Esimerkiksi selkäydinvammaiselle on elämisen edellytys hygieenisesti suoritettu virtsankatetrointi, jotta vältytään munuaistulehdukselta.

 

Kylmyys ja helle ovat myös uhka fyysisesti heikoille. Pakkanen voi aiheuttaa kuolioita tai paleltumia sekä keuhkokuumetta, joista ei selviä ilman asiallista lääkitystä. Hyvä vaatetus voi korvata osittain rakennettujen suojien puutteen, mutta kriisitilanteessa vaatteita ei ole aina saatavilla.

 

Tarpeellisten lääkkeiden saaminen on usein mahdotonta. Säännöllisesti lääkkeitä käyttävä ja niistä riippuvainen vammainen ihminen on suuressa vaarassa menehtyä. Esimerkiksi ilman insuliinia ei kauan pysy hengissä. Toinen lääkkeiden puutteen aiheuttama ongelma syntyy kriiseissä leviävien kulkutautien torjunnassa. Yksinkertainenkin sairaus voi tappaa ilman asiallista lääkitystä. Samoin esimerkiksi makuuhaavat tai erilaiset tulehdukset voivat olla kohtalokkaita ilman tavallista terveydenhuoltoa puhumattakaan sitten vaikeammista sairauksista. Varsinkin kehitysmaissa vaikeasti sairaiden on vaikea pysyä hengissä normaalioloissakin.

 

Usein kriisitilanteissa vammaiset joutuvat luopumaan omista apuvälineistään, pyörätuoleista, proteeseista jne. Jossain tilanteessa apuväline voi olla tiellä ja sen jälkeen täytyy selviytyä ilman sitä. Kosovossa esimerkiksi ihmiset sulloutuivat pikkuautoihin ja apuvälineet tai pyörätuolit oli pakko jättää tilan puutteen vuoksi kotiin. Joskus serbipoliisit myös kielsivät ottamasta tuoleja mukaan.  Pyörätuoli oli mahdoton, kun pakenijat käyttivät vuoristopolkuja tai kulkivat umpimetsässä. Ystävät ja sukulaiset kantoivat vammaisia perheenjäseniään kymmeniä tai satoja kilometrejä. Myös kottikärryjä käytettiin.

 

Perheen parissa vammainen saa tietysti apua, mutta vaikeuksia tulee, jos joutuu jäämään yksin tai ventovieraiden seuraan. Yksin on tietysti ilman apua, mutta joskus on myös vaikea selittää avuntarvettaan niin että ventovieras ymmärtää. Varsinkin silloin kun kyseessä on kommunikaatiota vaikeuttava puhevamma tai jotkut kehitysvammat. Kuurojen ja sokeiden voi olla taas vaikeata seurata missä vaiheessa kriisi on ja mitä on odotettavissa.

 

Kuulemieni kertomusten perusteella on vammaisen myös vaikea löytää muita perheenjäseniä, jos on itse jossain vaiheessa joutunut erilleen heistä. Tämä tietysti koskee kaikkia pakolaisia, mutta kuitenkin eniten vammaisia.

 

Vammaisuus ei ole useinkaan kehitysmaissa luonnollinen asia vaan siihen liittyy häpeää, piilottelua ja syyllisyyttä. Miten tämä vaikuttaa vammaisten tilanteeseen kriiseissä? Tähän on vaikea vastata, koska näistä asioista ei puhuta eikä kerrota tarinoita. Toisaalta on vastaan tullut perheiden voimakasta yhteenkuuluvaisuutta, mutta toisaalta... Tästä voi esittää vain arvailuja.

 

Kriisin eri vaiheita

 

Luonnonkatastrofit tulevat yleensä yllättäen eikä niihin juurikaan pysty varustautumaan kuin ehkä muutamaa päivää tai tuntia aikaisemmin. Sota puolestaan ei syty ainakaan täysin yllättäen, vaan valtioiden välit ja väestöryhmien suhteet kiristyvät vähitellen. Monien kriisien merkit olivat olleet näkyvissä jo pitkään ennen kriisin puhkeamista. Ystäväni Halit Ferizi ennusti minulle muutamaa vuotta ennen kriisin puhkeamista belgradilaisessa yökerhossa, että Kosovon albaanit tullaan ajamaan pois omasta maastaan.

 

Tätä sotaa edelsi kymmenen vuotta kestänyt serbien painostus albaaneja kohtaan. Tuona aikana albaanit joutuivat järjestämään itse omat rinnakkaiset palvelunsa alkaen professorien kotona pidetyistä yliopistoluennoista vammaisten kuntoutuspalveluihin. Kirjan tekijät saivat kuulla useita tarinoita siitä, kuinka albaanivammaisten hoitoa oli laiminlyöty ja joskus myös hyvin kohtalokkain seurauksin.

 

Suomalaisena on vaikea kuvitella, millaista on elää näennäisessä rauhassa, mutta jatkuvan painostuksen ja uhkan alla. Vastaavia tarinoita olen kuullut myös niin Turkin kuin Irakin kurdeilta tai eteläafrikkalaisilta. Pahimmillaan tilanne on sotaa ilman sotaa, elämistä jatkuvassa hengenvaarassa

 

Akuutti kriisi tuntuu silti aina yleensä yllättävän tavallisen väestön. Ehkä ihminen luonnostaan on kuitenkin optimisti ja lähtee harvoin pakomatkalle silloin, kun se olisi mahdollista. Asian toinen puoli on se, että harva maa ottaa vastaan pakolaisia ennen kuin varsinainen sota on alkanut. Pakenemisen kauheudesta ja vaikeuksista on tässä kirjassa useita kertomuksia.

 

Jos pakomatkasta selviää hengissä ja pääsee johonkin turvalliseen paikkaan tai naapurimaahan, on vastassa edelleen suuri määrä vaikeuksia. Monissa kriiseissä ihmisiä menehtyy pakomatkan jälkeen lähes yhtä paljon kuin pakomatkalla. Varsinkin silloin kun matkan pää on epämääräinen pakolaisleiri, jossa ei ole riittävästi kunnollisia asumuksia, saniteettitiloja, perusterveyspalveluja tai ruokaa ja juomaa. Usein pakolaiset ovat pakomatkan jälkeen sairaita ja nääntyneitä ja tarvitsisivat välitöntä apua. Vammaiset eivät yleensä saa edes sitä apua, mitä välttämättä tarvitsisivat.

 

Kun pakolainen asettuu väliaikaisesti paikalleen, ovat onnellisessa asemassa ne, jotka löytävät turvan sukulaisten tai ystävien luota. Kosovon kriisin aikana albaanit Makedoniassa ja Albaniassa majoittivat suuren joukon pakolaisia omiin koteihinsa. Samaten väkivaltaisuuksien myöhemmin puhjetessa Makedoniassa, parikymmentätuhatta albaania majoittui sukulaisten ja ystävien luokse Kosovossa.

 

Pakolaisleirien tilanne voi olla hyvin vaikea. Tosin kansainväliset avustusjärjestöt pystyvät nykyään yllättävän nopeasti pystyttämään telttakyliä ja organisoimaan ruuan jakelun. Suomalaiset ovat kehittäneet kenttäsairaalan, joka saadaan pystyyn päivässä tai kahdessa ja välittömästi toimimaan. Jokaisella pakkauslaatikollakin on toinen käyttötarkoitus osana sairaalaa. Mutta silti useilla leireillä olosuhteet ovat monin tavoin vaikeat. Pakkanen, helle ja rankkasateet ovat vaikeita kohdata teltoissa leiriolosuhteissa. Kiinteät asumukset antavat aivan toisenlaisen suojan.

 

Leirit joudutaan usein rakentamaan vaikeaan maastoon, hankalille paikoille. Vammaisten ihmisten selviytyminen näissä olosuhteissa ei ole helppoa. Yksinkertaisesti peseytyminen ja wc:ssä käynti ovat vammaiselle usein lähes mahdottomia tilanteita. Liikkumisen vaikeus hankalassa maastossa ilman apuvälineitä syrjäyttää vammaiset helposti leiriolosuhteissakin muista pakolaisista.

 

Toisaalta on myös esimerkkejä kuinka vammaiset ovat itse organisoituneet leireillä ja saaneet apua niin YK:n sotilailta kuin muilta leiriläisiltä. Tämä on tärkeätä varsinkin silloin jos pakolaisuus venyy pitkäaikaiseksi kuten kambodshalaisilla Thaimaassa tai palestiinalaisilla Lähi-idässä.  Afrikassa on itse asiassa monissa maissa suuria pitkäaikaisia pakolaisleirejä, jotka toisinaan eivät enää edes muistuta leirejä, vaan vaatimattomia asumuksia omassa kylässä.

 

Kuka pääsee ulkomaille?

 

Oma näytelmänsä on se, kuinka länsimaat valitsivat pakolaisia leireiltä muuttamaan turvaan kolmanteen maahan odottamaan tilanteen rauhoittumista ja paluuta. Suomen hallitus oli päättänyt Kosovon kriisin yhteydessä, että voimme ottaa vastaan myös vammaisia täällä Suomessa. Alkukankeuden jälkeen Suomeen muutti tuhat Kosovon albaania. Suomalainen sairaanhoitaja Satu Heikkinen oli auttamassa vammaisia Makedonian leireillä. Tässä vaiheessa lähetin kirjeen eri päättäjille siitä, että meillä olisi suomalainen ihminen, joka voisi paikantaa eniten apua tarvitsevia vammaisia kahdella leirillä, vammaisia, joille olisi hyötyä terveydenhoidosta ja kuntoutuksesta Suomessa. Suomi toimi kuten monet muutkin länsimaat eikä kiinnittänyt vammaisiin mitään erityistä huomiota. Joskus tuntui siltä, että muut maat olivat jopa herkempiä.

 

Tilanne näytti siltä, että terveet ja toimintakykyiset ihmiset etenivät näissäkin jonoissa muita nopeammin. Itse esitin tuolloin, että Suomi voisi ottaa välittömästi 500 terveydenhoitoa ja kuntoutusta tarvitsevaa vammaista ihmistä kesäksi -99 Suomeen. Kohtasin samanlaista välinpitämättömyyttä eri tahoilla, myös YK:n pakolaisjärjestössä. Tämä kävi muun muassa ilmi marraskuussa -99 Kosovon vierailun aikana, kun UNHCR:n edustajat suuttuivat minulle, kun kysyin onko vammaisilla katto pään päällä seuraavaksi talveksi. Heidän mielestään kaikki oli kunnossa ja olin vain ilkeämielinen kysyessäni tätä, vaikka monet Handikosin ja Oxfamin ihmiset kertoivat useiden vammaisperheiden asuvan vielä teltoissa. Yhdessä tämän kirjan tarinoista kerrotaan myös tästä tilanteesta.

 

Paluumuuton jälkeen

 

Elämä katastrofialueella paluumuuton jälkeen on usein vaikeaa ja riskialtista. Rakennukset ovat tuhoutuneet ja veden saanti on työlästä ja monet muutkin elämää helpottavat asiat ovat poissa, riippuen tietysti tuhon laajuudesta. Kosovossa oli alueita, joita oli suurin piirtein puskutraktorilla ajettu maan tasalle: koulut, terveyspalvelut ja muut julkiset palvelut tuhottu. Ja kaivot saastuneita.     

 

Ensimmäinen tehtävä on löytää suoja, missä asua. Varsinkin maassa, missä vallitsevat ankarat luonnonolosuhteet, kylmä talvi ja kuuma kesä, on ensivaihe terveydelle vaarallinen. Ihmisten halu palata tuhotuille asuinsijoilleen on kuitenkin niin vahva, etteivät mitkään järkisyyt yleensä estä heitä palaamista heti kun se vain jotenkin on mahdollista. Osittain tietysti huolestuttaa, jos vielä jotain säilynyttä joku käy ryöstämässä. Esimerkiksi Zairen tulivuorialueelle ihmiset kiiruhtivat takaisin keskeyttämään jo alkanutta ryöstelyä. Kosovon tilanteessa myös vammaiset palasivat pääosin välittömästi kotiinsa välittämättä olosuhteista.

 

Kansainvälinen yhteisö on nykyisin usein apuna kriisialueella. Näyttää olevan kuitenkin suuria ongelmia saada autetuksi erityisesti vammaisia ihmisiä. Kokemukseni esimerkiksi YK:n toiminnasta Kosovossa eivät olleet suinkaan aina positiivisia. Jollain tasolla vammaiset muistettiin, mutta toisaalta ei näyttänyt olevan mitään järjestelmällistä toimintaa vammaisten auttamiseksi. Kun olin marraskuussa 1999 vierailemassa UNMIK:ssa (YK:n Kosovon operaatio) paikallisen vammaisjärjestöjohtajan kanssa, tälle kosovolaiselle kävi ilmi, että YK oli sopinut Handicap Internationalin kanssa vammaisten auttamisesta. Suunnitelmassa oli muun muassa määritelty Handikosille, tälle vammaisten omalle järjestölle tehtäviä, joista he eivät tienneet lainkaan.

 

Handicap International on ranskalainen, lähinnä lääkärien johtama kansainvälinen avustusjärjestö, jonka keskeisenä tehtävänä on auttaa kehitysmaiden vammaisia. Se menee usein myös ensimmäisten joukossa kriisialueille antamaan hätäapua. Handicap International ei ole nimestään huolimatta vammaisten oma järjestö. Toinen vammaisten kanssa työtä tekevä järjestö on brittiläinen, Oxfam. Tämä järjestö on myös ensimmäisiä kriisialueella, vammaisten asiat eivät ole sen päämielenkiinnonkohde, mutta joillakin alueilla järjestö on auttanut myös vammaisia, kuten Balkanilla ja Kaukasuksella.  Oxfamin lähestymistapa on enemmän sosiaalinen kuin lääketieteellinen.

 

Tietysti on olemassa paljon muitakin avustusjärjestöjä, itse asiassa Kosovossa niitä on rekisteröity satoja, ellei tuhansia. Järjestöjä, joissa vammaisia olisi oikeasti mukana päättämässä ja toteuttamassa hankkeita, ei juuri ole. Tanskalaisilla, norjalaisilla ja ruotsalaisilla on myös vammaisten omaa toimintaa, kuten Suomessa vammaisjärjestöjen kehitysyhteistyöjärjestö, Fidida, mutta nämä järjestöt tulevat useimmiten mukaan vasta jälleenrakennusvaiheessa, jos silloinkaan.

 

Kosovon vaikeuksien takana on sodan lisäksi monia muita asioita, ensiksi pitkään jatkunut albaanien sorto, toiseksi sosialistisen järjestelmän seuraukset. Esimerkiksi Kosovossa oli jo ennen sotaa muun muassa kehitysvammaisten hoitolaitos Stimlje, joka lukemieni raporttien pohjalta ja ulkoapäin katsoen oli - toivottavasti ei enää - enemmän keskitysleiri kuin hoitopaikka. En ole koskaan halunnut tai henkisesti pystynyt vierailemaan siellä...

 

Vammaisten oma toiminta käyntiin heti kriisin jälkeen

 

Kosovolaisten vammaisjärjestöjen toiminta loppui lähes kokonaan serbien painostuksen alettua Milosovicin Kosovo Spoljessa miljoonalle kuulijalle pitämän kansalliskiihkoisen puheen jälkeen 1989. Ottomaanien kuusisataa vuotta aiemmin aiheuttama serbien nöyryytys täytyi maksattaa nykymuslimialbaaneilla. Sitä seuraavana kymmenenä vuotena ainoastaan liikuntavammaisten järjestö vetäjänsä Halit Ferizin johtamana ja albaanien Äiti Teresa -säätiön tukemana onnistui organisoimaan vammaisille apua. Tämä työ tehtiin lähes kokonaan vapaaehtoisesti talkoovoimin. Jostain syystä katolisen nunnan nimeä kantava säätiö sai toimia muslimien parissa ortodoksiuskoisten hallitsemalla alueella. Ehkä eräs syy oli, että on Äiti Teresa on kotoisin näiltä seuduilta ja että Kosovossa on myös pieni albaanien katolinen kirkko.

 

Tämä edellä mainittu verkosto oli pohjana, kun sodan jälkeen ryhdyttiin auttamaan vammaisia. Handicap International ja Oxfam ovat sekä tukeneet että rahoittaneet tätä toimintaa. Suomalaista projektia tällä hetkellä vuonna 2002 johtava Duki Kelmendi oli aluksi Makedonian pakolaisleirillä vapaaehtoisesti auttamassa vammaisia, välittömästi sodan jälkeen autonkuljettajana ja kenttätyöntekijänä kiertämässä vammaisten perheissä ja viemässä hätäapua tarvitseville. Aluksi hoitotarvikkeita, lääkkeitä, ruokaa ja sittemmin myös apuvälineitä. Sodan jälkeen tämä toimi yllättävän hyvin, mutta nyt jälleen rakentamisen alkaessa vaaditaan uusia ratkaisuja. Varsinkin sitten kun kansainvälinen apu alkaa kriisin laantumisen jälkeen vähitellen tyrehtyä.

 

Vammaisten oma toiminta on tärkeätä saada käyntiin heti kriisin jälkeen. Muutoin humanitäärinen apu ja myöhemmin jälleenrakennus eivät kohdistu oikealla tavalla vammaisille. Hätkähdin aikanaan Bosniassa, kun tajusin että kansainvälinen yhteisö on rahoittamassa ja rakentamassa uudelleen kaikki ne vanhat liikuntaesteet, jotka sodassa oli tuhottu. Vammaisten olemassaoloa ei kerta kaikkiaan muistettu. Tuzlassa, Bosniassa vammaisilla oli oma järjestö, Lotos, jo sodan aikana. Tässä järjestössä oli mukana vammaisia ja ei-vammaisia eri väestöryhmistä. Myönteisenä poikkeuksena he ovat pystyneet vaikuttamaan jälleenrakentamiseen niin, että liikkumisesteitä on poistettu. Eikä ainoastaan tuhotuissa ja uudelleen rakennetuissa taloissa, vaan myös ehjäksi jääneitä esteitä on poistettu.

 

Kosovossa on vähitellen saatu UNMIKn piirissä käyntiin ohjelmallinen yhteistyö, jonka tavoitteena on sisällyttää vammaisten tarpeet normaaliksi osaksi yhteiskunnan rakentamista ja kehittämistä. Tämä ei voi onnistua ilman vammaisten omaa osallistumista. Ja tämä taas edellyttää, että paikallinen vammaisjärjestö on toimintakykyinen ja siellä on mukana ihmisiä, jotka pystyvät edustamaan omaa ryhmäänsä. Kokemukseni mukaan Kosovossa UNMIK:in eri tahot eivät kuitenkaan ole oikein sitoutuneet tähän työhön, vaan ovat osittain laistaneet kokouksia ja olleet mukana vain ulkoapäin tulleen paineen takia. Muutoinkin näytti usein siltä, että muualta maailmasta tulleet YK:n virkamiehet eivät osanneet kuunnella paikallisia ihmisiä. Tietysti aina on poikkeuksia yksilötasolla.

 

Jälleenrakennusvaiheessa, kun kansainväliset avustusrahat alkavat hiipua, on vammaisten auttaminen todellinen haaste. Taustalla on vielä se, että vammaisiin kohdistuu edelleen paljon kielteisiä asenteita. Esimerkiksi Oxfam rakensi muutamaan kouluun luiskan, jotta pyörätuolia käyttävä lapsi pääsisi opintojen piiriin. Tämä ei kuitenkaan aina onnistunut, koska opettaja ei suostunut ottamaan vammaista lasta luokkaansa.        

 

Mistä löytyvät rahat vammaisten kuntoutukseen, apuvälineisiin, terveydenhuoltoon, koulunkäyntiin ja toimeentuloon, kun kansainvälinen yhteisö siirtää jossain vaiheessa mielenkiintonsa ja taloudellisen tukensa muihin maihin, muille kriisialueille? Monta kertaa on käynyt niin, että kun on vammaisten vuoro, apu tyrehtyy.

 

Vammaisuus yhdistää

 

Kriisien ehkäisy on vaikeata, mutta silti pienetkin toimenpiteet väestöryhmien ja kansojen keskinäisen vihan vähentämiseksi ovat tärkeitä. Siviiliyhteiskunnalla ja kansalaisjärjestöillä, myös vammaisjärjestöillä, voi olla merkitystä tässä työssä. Kansainvälisessä vammaisliikkeessä on pystytty luomaan yhteyksiä, vaikkakin heikkoja, yli vihollisuusrajojen. Vammaisuuden kokemus saattaa yhdistää enemmän kuin kansalliset viholliskuvat erottavat. Koko siviilikriisinhallinnan idea on kuitenkin vasta aivan alkuvaiheessa ja vaatii tukea ja kehittämistä.

 

Olen ollut mukana Bosniassa rakentamassa yhteyksiä vihollisleireihin kuuluvien vammaisten kesken. Tuzlassa Lotos järjesti Kynnys ry:n tuella kaikille Bosnian vammaisille tarkoitetun ihmisoikeusseminaarin. Lotoksella oli tietenkin kokemusta eri ryhmiin kuuluvien yhteistyöstä omalla paikkakunnallaan, mutta tähän tilaisuuteen oli tulossa serbejä, muslimeja ja kroaatteja maan eri osista. Tulin Tuzlaan hiukan myöhässä hyvin jännittyneenä seminaarin ensimmäisen päivän iltana. Kun tulin yhteiselle illalliselle joka puolella oli iloisia ihmisiä, jotka keskustelivat keskenään, eikä vihaa näkynyt missään. Illan mittaan bosnialaiset rupesivat laulamaan eri puolilta vanhaa Jugoslaviaa peräisin olevia lauluja. Monet ystävät ilmeisesti tapasivat vuosien jälkeen uudelleen.

 

Kun olin Latviassa 1997 pitämässä vastaavanlaista ihmisoikeusseminaaria, mukana oli venäjänkielisiä ja latviankielisiä vammaisia ihmisiä. Tilaisuus oli tavattoman kiihkeä, toisaalta meitä kuunneltiin herkeämättä, mutta toisaalta välittömästi kaikki keskustelut kääntyivät kysymykseen, kummat ovat pahempia venäläiset vai latvialaiset. Viestimme siitä, että vammaisuus ei tunne kieli- eikä kansallisuusrajoja, ei ainakaan näkyvästi saanut vastakaikua. Tämänkaltaista työtä olisi tullut jatkaa, mutta meille se ei ollut mahdollista.

 

Minulla on kokemuksia eri ryhmien ylitse menevästä yhteistyöstä vammaisten kesken myös Nicaraguassa, Kambodzhassa ja Virossa. Viimeksi mainitussa maassa eivät jännitteet vammaisten kesken ainakaan ole olleet suuria, vaikkakin virolaiset ovat pitkälti eri ryhmissä kuin venäläiset. Itsenäisen elämän liikkeessä on kuitenkin yritetty tietoisesti rakentaa siltaa myös venäläisiin. Nicaraguassa kaikki on poliittista ja vaikutti siltä, että vammaisjärjestöt on pääasiassa organisoitu puolueideologian mukaisesti vammaisuuden lisäksi. Erään nicaragualaisen järjestön nimi on ehkä maailman komein: vammaisten vallankumouksellinen liitto, ORD, joka taitaa olla sandinistinen. Kambodzhassa väestö on jakaantunut poliittisesti jopa niin, että siellä pääpuolueilla omat poliisinsa, jotka muodollisesti toimivat yhdessä. Suomi on tukenut paikallisen vammaisjärjestön syntyä ja tämän järjestön piirissä on pyritty jättämään puoluepolitiikka syrjään.

 

Ulkomainen vieras voi avata ovia

 

Olin Kambodzhassa auttamassa vammaisia perustamaan omaa järjestöään 1994. Maa oli tuolloin jälleenrakennusvaiheen alussa, eikä kansalaisjärjestötoiminta ollut oikeastaan vielä sallittua. Työ oli mahdollista ulkomaisen järjestön siipien suojassa, tämän hallitus salli. Organisaation perustaminen tyhjästä on tietenkin vaikeaa. Vammaisilla itsellään ei ollut käsitystä eikä kokemusta siitä, mikä on vammaisjärjestö. Viranomaisilla oli sama ongelma ja sen lisäksi he pelkäsivät kaikkea järjestäytynyttä toimintaa, koska se oli aina aiemmin merkinnyt erillisten sotajoukkojen syntymistä.

 

Tapasin paikallisten vammaisten kanssa heidän omia päättäjiään. Tämä on yleisestikin ottaen hyvä toimintatapa. Ulkomaalainen vieras pystyy usein avaamaan paikallisille vammaisille ovia, jotka muuten pysyvät suljettuina. Näissä tilanteissa täytyy vaivihkaa tukea sitä, että paikallinen vammainen ottaisi keskusteluissa enemmän aloitetta. Tämä takaa poliitikkojen ja vammaisten välisen jatkokeskustelun myöhemmin. Siksipä suostuin tuolloin poikkeuksellisesti kannettavaksi paikalliseen ministeriöön. Pyörätuolilla sinne ei päässyt.

 

Suhtauduin Kazahstanissa kantamiseen toisin. Olin menossa vammaisten ystävieni kanssa tapaamaan Almatyn kaupunginjohtajaa. Tarkoituksena keskustella kunnallisen vammaisneuvoston perustamisesta - joka nyttemmin onkin perustettu. Ilmoitin isännille, että periaatteeni on, ettei minua kanneta viranomaisten puheille, vaan edellytän pyörätuolille esteetöntä reittiä. Paikallinen vammaisjärjestön johtaja oli hiukan huolissaan, että loukkaamme kaupunginjohtajaa. Kun tulimme kaupungintalolle, talon taakse oli rakennettu komea, loiva luiska ja ajelimme sisään, ei punaista vaan vihreää itämaista mattoa pitkin. Kazahstan kuuluu Keski-Aasiaan, mikä on yksi mahdollinen kriisialue tulevaisuudessa. Ovathan Afganistan ja Pakista suhteellisen lähellä ja Tazhekistanissa on ollut pitkään lähes sisällissota. Venäjän ja muslimivaltaisten Keski-Aasian maiden välit eivät ole vielä täysin selkeät. Kaikissa maissa asuu paljon myös syntyperältään venäläisiä.

 

Kambodzhassa vammaisjärjestön perustavassa kokouksessa oli avauspuhetta pitämässä myös maan johtava munkki. Sen ymmärsin puheesta, että kambodshalaisten vammaisuus ei johtunut isien ja isoisien pahoista teoista. Jotenkin tuttua, vaikka katsoessani vammaisia, jotka olivat astuneet miinaan, se ei ihan vakuuttanut. Miinat ovatkin yksi suurimmista yksittäisistä vaaroista siviiliväestölle sodan aikana ja vielä pitkään sodan jälkeen.

 

Vähän miinoista

 

Miinojen saastuttamia maita ovat muun muassa Kambodzha, Balkanin alue, Mosambik, Angola, Nicaragua ja Afganistan. Vaikka miinat ovatkin suuri yksittäinen uhka ja vammauttaja, monet avustusjärjestöt ja maat tekevät siinä virheen, kun käynnistävät erilaisia projekteja auttamaan erityisesti miinojen uhreja. Vammautumisen jälkeen ei sillä ole suurta merkitystä, onko vammautunut miinan, pommin, luodin, nälän, sairauden tai onnettomuuden takia. Yksioikoinen avun keskittäminen miinan uhreille asettaa ihmiset turhanpäiten eriarvoiseen asemaan. Miinan uhreille on kuitenkin ilmeisesti helpompi kerätä rahaa kuin muille vammaisille.

 

Miinojen vastainen toiminta on silti tavattoman tärkeää. Mitä enemmän ja mitä nopeammin metsissä ja pelloilla olevat miinat saadaan pois, sitä parempi. Täytyy myös sanoa, että vain harvoin on kiusallista ja vaikea olla suomalainen maailmalla liikkuessa, mutta silloin kun puhutaan miinoista ja maista, jotka ovat allekirjoittaneet miinan käyttökieltosopimuksen, on parasta olla hiljaa. Varsinkin kun tietää, mitkä muut maat vielä käyttävät miinoja.

 

Vielä yksi kertomus Kambodzhan vammaisjärjestön perustamiskokouksesta. Tilaisuuden alussa paikalle tuli maan muodollisen hallitsijan prinssi Sihanukin henkilökohtainen lähettiläs. Hän antoi kaikille aasialaisille läsnäolijoille kahdenkymmenen dollarin setelin, jonka kerrottiin tulevan prinssin henkilökohtaisista varoista. Siinä me ulkomaalaiset vieraat katsoimme silmät ymmyrkäisinä, mitä tapahtuu. Onneksi seteliä ei annettu sentään minulle... Periaatteessa vammaisliike vastustaa hyväntekeväisyyttä, mutta tässä tilanteessa oli parasta pitää suu kiinni, koska toisaalta tällä eleellä prinssi osoitti hyväksyvänsä vammaisjärjestön perustamisen ja tunnusti vammaisten ihmisten olemassaolon.  Maassa maan tavalla.

 

Haaste SPR:lle ja järjestöille

 

Erilaisten kriisien aiheuttamien vahinkojen ehkäisy tuntuu tavattoman vaikealta. Monet asiat liittyvät suuriin rakenteellisiin kysymyksiin kuten, onko asutusta tulvaherkillä alueilla tai aktiivisen tulivuoren läheisyydessä, onko talot rakennettu kestämään maanjäristyksiä, joita säännönmukaisesti ilmenee. Vaikka tiedetään joillakin alueilla esiintyvän aika ajoin hirmumyrskyjä, miten siihen köyhä ihminen voi varautua?  Viranomaisten ja avustusjärjestöjen on ehkä helpompi varautua kriisitilanteessa vammaisten auttamiseen kuin vammaisten itse. Toisaalta siellä, missä kriisejä eniten esiintyy, siellä myös viranomaiset ovat köyhimpiä. Kosovossa vammaiset varustautuivat pakomatkalle sokerilla ja juotavalla. Pohjoismaissa väestönsuojelusta vastaavat viranomaiset ovat varustautuneet suuronnettomuuksien varalle evakuoimaan myös eri lailla vammaisia ihmisiä. Tätä tietotaitoa olisi hyvä viedä niihin kehitysmaihin, joissa on erilaisia kriisialttiuksia.

 

Meidän roolimme ulkopuolisina avunantajina tulee esille yleensä kriisin jo puhjettua. Meillä on mahdollisuus auttaa pakenevia ja suojaa etsiviä ihmisiä. Sota-alueelle suoranaisesti emme voi mennä, mutta voimme osallistua evakuointeihin ja väliaikaiseen majoittamiseen. Minusta olisikin tärkeätä, että Suomi ja suomalaiset järjestöt, kuten SPR, ryhtyisivät miettimään, kuinka vammaiset ihmiset otettaisiin huomioon näissä olosuhteissa nykyistä paremmin. Tämä tarkoittaa sitä, että erilaisia suunnitelmia ja valmiuksia kehitetään ja varustaudumme myös katastrofeihin materiaalisesti nykyistä paremmin. Tämä liittyy myöhemmin tekemääni ehdotukseen vammaisten valmiusjoukoista.

 

Pakolaisleirien pystyttämisessä on kaikki mahdollisuudet suunnitelmallisesti ottaa vammaisten ihmisten ongelmat huomioon. Vaikka näitä leirejä joudutaan usein pystyttämään lähes tyhjästä, niin verrattain nopeasti kansainvälinen yhteisö pystyy tuomaan paikalle erilaisia tarvikkeita, telttoja, huopia, kamiinoita jne. Tätä varustautumista täytyy siis kehittää niin, että se pitää sisällään myös nykyistä paremmin vammaisille sopivia aputarvikkeita. Ensisijaisen tärkeätä on kehittää leiriolosuhteissa toimiva vammaisille soveltuva wc- ja peseytymispaikka. Kansainvälisen yhteisön täytyy myös varautua humanitäärisessä ja katastrofiavussa ottamaan vammaiset ihmiset huomioon. Tämä merkitsee muun muassa sitä, että koulutetaan avustushenkilökuntaa tunnistamaan vammaisten ongelmia. Mitä apuvälineitä tarvitaan välittömästi, mitä terveydenhuoltoa, mitä lääkkeitä ja minkälaista henkilökohtaista apua ja kuinka se voidaan organisoida. On tarpeen, että apua organisoivassa henkilöstössä on mukana ihmisiä, jotka ymmärtävät näitä kysymyksiä ja osaavat etsiä vaikeissa olosuhteissa niihin ratkaisuja. Usein on myös kysymys siitä, että autetaan vammaisia organisoitumaan auttamaan toinen toistaan. Hehän pitkälti tuntevat omat ongelmansa ja pystyvät toisten auttamana löytämään selviytymiskeinoja. 

 

Vammaisia pakolaisiksi Suomeen

 

Voimme tuoda Suomeen hoitoon ja kuntoutukseen eniten apua tarvitsevia pakolaisleireiltä nykyistä systemaattisemmin. Meillä on laajaa osaamista niin terveydenhuollossa kuin monipuolisessa kuntoutuksessakin. Voisimme kehittää järjestelmän, missä eri sairaalat, kuntoutuslaitokset ja vammaisjärjestöt yhdessä voisivat auttaa näitä ihmisiä. Tämä voitaisiin tehdä vaikka ko. henkilöt eivät tulisi hakemaan turvapaikkaa tai pakolaisen asemaa Suomessa. Tietenkin vastaavaa toimintaa kannattaa ehdottomasti käynnistää ja pitää yllä myös kriisialueella ja pakolaisleireillä. Tätä varten voisimme kehittää erityisiä nopeasti käynnistettäviä kuntoutusryhmiä, jotka varustautuisivat perusterveydenhuollon lisäksi peruskuntoutukseen. Mukana olisi valmennettuja fysioterapeutteja ja muita alan ihmisiä. Jos tämä vielä kytkettäisiin kuntoutuksen yhteisöpohjaiseen lähestymistapaan (Community Based Rehabilition), niin opitut taidot siirtyisivät pakolaisten mukana takaisin kotiin. Tämä tietysti edellyttää suomalaisten kuntoutusihmisten kouluttamista tähän lähestymistapaan, missä käytetään lähipiirin voimavaroja ja paikallisesti saatavaa materiaalia. Kuitenkin suomalainen tietotaito yhdistettynä tähän lähestymiseen voisi tuoda merkittäviä ja kestäviä tuloksia.

 

Minusta Suomeen tulisi nykyistä enemmän ja selkeämmin ottaa vammaisia ihmisiä pakolaisiksi ja suoda heille turvapaikka tai lupa suojelupäätöksen nojalla jäädä Suomeen. Kosovon kriisi omalta osaltaan osoitti, että emme ole oikeasti valmistautuneet tähän. Pakolaisia meille valitseviin ryhmiin on saatava mukaan vammaisia asiantuntijoita tunnistamaan apua tarvitsevia vammaisia, joille olisi erityisesti hyötyä Suomeen tulosta. Suomen tulee myös kansainvälisissä YK-järjestöissä toimiessaan korostaa vammaisiin liittyviä kysymyksiä ja toisaalta vaatia, että vammaiset otetaan huomioon näiden järjestöjen työssä, ja toisaalta antaa sekä asiantuntija-apua että kohdentaa rahaa tämänkaltaisiin hankkeisiin. Suomi voisi olla esimerikin antaja ja koska olemme kaikesta vauraudestamme huolimatta pieni maa, voisimme omalla panostuksellamme oikein sen kohdentaen saada paljon hyvää aikaan ja luoda omailmeisen roolin, eikä vain kulkea yhtenä muiden joukossa.

 

Kuraattori auttamaan vammaisia pakolaisia

 

Olen itse auttanut muutamaa vammaista turvapaikan hakijaa ja kohdannut viranomaisten kyvyttömyyden ja haluttomuuden järjestää asioita kunnolla. En pysty ymmärtämään, miksi Meltolan sairaala oli vastahankainen lähettämään Ozman Gaffia Käpylän kuntoutuslaitokseen. Jos Ozman olisi ollut suomalainen, hänet olisi ilman muuta aika pian Suomeen tulon jälkeen ja erilaisten sairauksien parannuttua lähetetty kuntoutumaan ja valmentautumaan itsenäiseen elämään. En pysty ymmärtämään, miksi Karjaan Kela ei hyväksynyt kuntoutushakemusta, kun sairaala sen vihdoin ja viimein teki. En pysty ymmärtämään, miksi Helsingin kaupunki ei aluksi millään löytänyt asuntoa Ozmanille vaan piti häntä sairaalassa. En pysty ymmärtämään, että kun asunto lopulta vuokrattiin, niin miksei siihen saatu tehtyä tarvittavia asunnonmuutostöitä. En pysty ymmärtämään, että kun asunnonmuutostyöt venyivät, kun lavuaaria ei saatu seinään, samaan aikaan Ozman oli sairaalassa ja yhteiskunta maksoi sen. En pysty ymmärtämään, miksi Ozman ei ole vieläkään päässyt varsinaiseen kuntoutukseen ja asumisvalmennukseen, vaikka hän nyt asuu siis yksin Helsingissä. En pysty ymmärtämään, miten Ozmanin, maahanmuuttajan edellytetään kotoutuvan, kun samanaikaisesti ei ole tarjolla kielikursseja.

 

Toisaalta Ozmanin asiat ovat nyt paremmin kuin kaksi vuotta sitten. Hänellä on hyvä asunto lähellä metroa ja hän voi myös käyttää kuljetuspalveluja. Taloudellisesti hän on samassa asemassa kuin ei-vammaiset maahanmuuttajat. Hän saa vain toimeentulon perusosan ja mahdollisesti ennaltaehkäisevää toimeentulotukea. Hän ei saa mitään taloudellista tukea vammaisuuden perusteella.

 

Tässä olisi tehtävää myös suomalaisilla vammaisjärjestöillä. Ehkäpä joku järjestö voisi käynnistää projektin, missä vertaistuen periaatteella autetaan maahan tulleita vammaisia selviytymään viranomaisten kanssa organisoimaan omaa elämää ja tutustumaan suomalaiseen yhteiskuntaan, missä vammaisilla ihmisillä kaikesta huolimatta oma paikkansa. Ehkäpä joku vammainen maahanmuuttaja saisi tästä oman elämäntehtävänsä.

 

Suomessa ei olla valmistauduttu kunnolla siihen, kun joskus vammainen pakolainen tai turvapaikan hakija ilmestyy tänne. Pystymme antamaan korkeatasoisen terveydenhuollon tällaisen henkilön tullessa maahan, mutta sen jälkeen viranomaisten välinen yhteistyö ja koordinaatio eivät toimi läheskään niin kuin pitäisi.  Ozman Gaffin tarina paljastaa ikävällä tavalla nämä puutteet. Kyse ei ole edes rahasta vaan huonosta organisaatiosta.

 

Meidän täytyisi saada mitä pikimmin erityinen kuraattori auttamaan vammaisia turvapaikanhakijoita tai maahanmuuttajia organisoimaan oma elämänsä viranomaisten pallottelun sijasta. Meidän on myös valmistauduttava siihen, että vaikkemme haluaisi erityisesti vammaisia ihmisiä tänne, heitä kuitenkin tulee ja silloin on viisainta hoitaa asiat alusta alkaen sekä vammaisen pakolaisen että järjestelmän kannalta sujuvasti. Ei ole mitään järkeä makuuttaa tervettä vammaista sairaalassa odottamassa vuosikausia asioiden järjestymistä.

 

Pakolaiset mukaan kotimaansa auttamiseen 

 

Kun tilanne kriisialueella on rauhoittunut ja on aika ryhtyä suunnittelemaan paluuta kotiin, vammaiset tulee varustaa mahdollisimman hyvin selviytymään kotipaikkansa vaikeissa olosuhteissa. Varustautuminen riippuu tietenkin paljon siitä, kuinka pitkään pakolaisuus on jatkunut. Perusasioiden ainakin pitäisi olla kunnossa: hyvä kuntoutus ja terveydentila ennen kaikkea. Meillä voitaisiin kuitenkin nykyistä enemmän ja suunnitelmallisemmin antaa täällä väliaikaisesti oleville valmiuksia toimia omalla kotiseudulla oman aseman turvaamiseksi ja muiden auttamiseksi. Vammaisten ihmisten kohdalla kyseessä voisi olla esimerkiksi koulutus vammaisjärjestötoimintaan, erilaisten tukitoimien organisoimiseen sekä erilaisten ammatillisten valmiuksien tukemiseen.

 

Ajatuksena voisi olla yleisemminkin tukea sitä, että Suomeen muuttaneet pakolaiset voisivat osallistua nykyistä enemmän kriisissä olevan oman kotimaansa auttamiseen. Maahanmuuttajien järjestöt tekevät jonkin verran tämänkaltaista työtä ja ulkoministeriö, jotkut vammaisjärjestöt ja Abilis-säätiö muun muassa ovat tukeneet tätä toimintaa. Esimerkiksi Abilis-säätiö on tukenut tavara-avun viemistä Etiopian vammaisille, vammaisten auttamista Somalimaassa sekä Irakin kurdialueella. Suomessa asuvat kurdit ovat perustaneet yhdistyksen Auttavat kädet, jossa on mukana itse aktiivisesti kaksi näkövammaista. Yhdistys keräsi vaatteita, apuvälineitä ja muita tarvikkeita keväällä 2001, hankki käytetyn bussin ja veivät sen Irakin kurdialueen näkövammaisille. Tämänkaltaista toimintaa kannattaa kehittää ja tukea. Siitä on myös se hyöty, että Suomen oma kehitysapu saa vankkaa paikallistuntemusta. Meidän tulisikin osata hyödyntää maahanmuuttajien voimavaroja.

 

YK:n vammaistietämys heikkoa

 

Kriisitilanteen jälkeen seuraa ensimmäiseksi humanitäärisen ja katastrofiavun vaihe ja vasta olojen hivenen vakiinnuttua voidaan puhua varsinaisesta jälleenrakentamisesta. Talvella 2002 Bosniassa ollaan päästy jo pitkälti jälleenrakentamiseen ja Kosovossa siirrytään siihen vähitellen, kunhan maan oma hallintokoneisto saadaan toimimaan.

 

Aluksi täytyy järjestää kaikille ihmisille edes välttävä suoja ja asumispaikka, samassa yhteydessä täytyy organisoida ruokaa, juomaa, perusterveydenhuoltoa, vettä, lasten koulunkäynti ja asumusten korjaus. Kosovossa vastuu tästä oli UNMIKilla. YK organisoi melko nopeasti hallinnon koko maahan. Tässä työssä olivat mukana kaikki YK:n järjestöt ja lisäksi ETYJ (Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö) sekä valtava joukko valtioiden omia kehitysapujärjestöjä ja kansainvälisiä avustusjärjestöjä.

 

Näistä kokemuksista voi oppia paljon. Vammaiset täytyy ottaa huomioon alusta alkaen. YK:n tulisi kehittää organisaatioonsa erityisiä vastuutahoja pitämään huolta vammaisasioiden kytkemisestä heti alusta alkaen kaikkeen toimintaan. Näin ei ole tehty Bosniassa, Itä-Timorilla eikä myöskään Kosovossa.  Suomi voisi olla aloitteellinen ja auttaa YK:ta kehittämään tätä toimintaa. Mitä todennäköisimmin saisimme kumppaneita ja tukea muista Pohjoismaista. Myös USA:n kehitysavusta vastaava virasto USAID on laatinut sisäiset ohjeet vammaisten huomioonottamisesta. Samankaltaista työtä tehdään myös Japanissa, vaikkakaan JAICA, sikäläinen kehitysyhteistyöosasto, ei ole vielä tehnyt linjapäätöksiä.

 

YK:ssa kaiken kaikkiaan vammaistietämys on vielä verrattain vähäistä ja tämä heijastuu myös sen järjestöjen toimintaan. YK:n kehitysjärjestö UNDP kantaa tietysti päävastuun siitä, että YK:n tukema kehitysyhteistyö on oikeanlaatuista ja menee oikeisiin kohteisiin. Tämän järjestön sisällä ei ole vielä päästy konkreettiselle tasolle vammaisaisoissa. Tietenkin satunnaisissa hankkeissa vammaiset otetaan huomioon, mutta toiminta ei ole lähimainkaan systemaattista ja asiantuntevaa. Minulla on ollut mahdollisuus vierailla näiden järjestöjen päämajoissa enkä ole vielä lainkaan vakuuttunut asioiden hoidosta. Kansainvälisellä työjärjestöllä (ILO) ja Maailman terveysjärjestöllä (WHO) on pienet "vammaisyksiköt". Niiden toimintaresurssit ja mahdollisuudet ovat kuitenkin niin pienet, että ne eivät ole pystyneet muuttamaan järjestöjensä yleistä lähestymistapaa. YK:n lastenjärjestöllä (UNICEF) on myös oma vammaisohjelmansa, "Yksi kymmenestä", jonka avulla on pystytty jonkin verran auttamaan vammaisia lapsia.

 

Pankit ratkaisevat

 

Olen tutustunut myös Maailmanpankin, Latinalaisen Amerikan ja Aasian kehityspankin toimintaan. Vielä muuta vuosi sitten nämä merkittävät rahoittajat olivat täysin tietämättömiä vammaisasioista. Nyttemmin myös Suomen tuella ne ovat alkaneet kehittää omaa toimintaansa vammaisasioissa. Ministeri Pekka Haavisto kehitysyhteistyökautenaan auttoi minua pääsemään näiden pankkien ovien sisäpuolelle. Muistan aina, kuinka Raimo Anttolan, Ulkoministeriön silloisen pankkivastaavan kanssa tapasimme Aasian kehityspankin johtajia heidän pitäessään kokoustaan Genevessä. Tämä on ehkä yksi parhaimpia kokemuksiani viranomaisten ja kansalaisjärjestöjen yhteistyöstä, koska tämän seurauksena vammaiset nousivat omana ryhmänään esille Aasian kehityspankissa. Vastaavalla tavalla sain tukea Maailmanpankissa ja Latinalaisen Amerikan kehityspankissa. Toki myös muut pohjoismaiset viranomaiset olivat apuna.

 

Kehityspankkien toiminta on nykyään katastrofi- ja jälleenrakennusvaiheessa aikaisempaa merkittävämpää. Maailmassa tapahtunutta muutosta kuvaa se, että pankkimaailma on itse asiassa vetämässä linjoja lähes kaikelle kehitysyhteistyölle ja YK:n kehitysjärjestön rooli on jäänyt paljon vähäisemmäksi. Siksi on tärkeätä, että siellä missä tehdään päätöksiä rahan käytöstä ja kehityksen suuntaviivoista, käsitellään myös vammaisille tärkeitä asioita. Jos kehityspankit päättävät, että kriisien jälkeisessä rahoituksessa vammaiset otetaan huomioon, niin sen jälkeen vammaiset myös otetaan huomioon. Ei kaikki kuitenkaan tapahdu näin helposti, koska tämän jälkeen täytyisi tietää, mitä se merkitsee. Tässä vaiheessa on erittäin tärkeätä, että vammaiset itse ja heidän järjestönsä, niin kansalliset kuin kansainväliset, ovat mukana määrittelemässä toimintojen sisältöjä. Tämä edellyttää laaja-alaista vuorovaikutusta. Mutta kuten sanoin Kosovossa tämä vuorovaikutus on lähtenyt hitaasti käyntiin. Osittain kunnian myönteisistä näistä tosin aika vähäisistä muutoksista voi ottaa Suomi.

 

Suomen tukeman hankkeen yksi ulottuvuus on ollut tukea vammaispolitiikan kehittämistä UNMIK:in piirissä. Suomalaisten rahoittamien eri projektien, kuten erityisopetushankkeen ja ihmisoikeushankkeen ihmiset ovat olleet tässä työssä mukana, vaikka se on jossain määrin mennyt yli normaaliprojektityön tehtävien. Tämä osoittaa, että jo suomalaisten rahoittamien projektien keskinäinen vuorovaikutus voi antaa uutta lisäarvoa. Tämänkaltaisesta työstä ja lähestysmistavasta voi antaa kiitoksen kenttätyöntekijöiden lisäksi Kosovosta Ulkoasianministeriön vastaavalle virkamiehelle Elsi Takalalle.

 

Vammaisten olisi opittava virkamiesten kieli

 

Kosovoa, Bosniaa ja Kambodzhaa kiertäessä on entistä selkeämmin kirkastunut ajatus siitä, että vammaisten asema kriisin jälkeen ei parane ilman vammaisten omaa toimintaa. Jos vaikka saisimme kansainvälisellä tasolla eri järjestöjen sitoutumisen vammaisten huomioonottamiseen, se ei realisoidu ilman paikallista yhteistyötä vammaisten kanssa. Tämä taas ei ole mahdollista, jos ei ole olemassa riittävän vahvoja vammaisjärjestöjä. Erityisesti sodan runtelemissa maissa vammaisjärjestöt ovat heikoilla. Niiltä ei voi odottaa merkittävää osallistumista ellei niitä auteta luomaan toimintaedellytyksiä. Vammaisuus yksin ei tee kenestäkään asiantuntijaa ja pätevää yhteistyökumppania vaan on välttämätöntä ja tarpeellista, että järjestöjen toimintaa tuetaan tavoittamaan potentiaalisia jäseniä ja samanaikaisesti autetaan jäsenistön koulutuksessa ja valmennuksessa.

 

Vammaisjärjestöjen ihmiset joutuvat ajamaan asioitaan usein korkeasti koulutettujen kansainvälisten asiantuntijoiden kanssa. Näiden kieli - vaikka paikalla olisi tulkki - on usein niin vaikeaa, että keskustelu muodostuu hankalaksi. Voidakseen ajaa asioitaan järjestöjen edustajilla tulee olla kykyä ilmaista ongelmiaan ja mahdollisia ratkaisuvaihtoehtoja ymmärrettävällä tavalla. Vammaiset ihmiset ovat usein vailla koulutusta ja yhteiskunnallisesta elämästä syrjässä, joten tämä ei ole helppoa. Toisaalta kokemus toiminnasta vaikeissa olosuhteissa on ankara kasvattaja: ihmiset oppivat nopeasti ja kehittyvät jos vain omat voimat riittävät särkyneiden pyörätuolien ja vatsassa kurnivan nälän ja kadonneitten sukulaisten aiheuttaman huolen painaessa mieltä.

 

Johtopäätökseni on - siis vielä kerran: on tuettava kriisialueiden vammaisten omaa toimintaa. Tässä työssä on hyvä olla myös itse vammaisten mukana. Kosovoa kiertäessäni kauhistuin sitä ei-vammaisten asiantuntijoiden määrää, joka koetti auttaa vammaisia ymmärtämään, mikä heidän ongelmansa on. Koin myönteisenä, kun vammaiset ihmiset tulivat keskustelemaan kanssani huojentuneina siitä, että voimme puhua vapaasti. En tarkoita sitä, että ei-vammaiset ihmiset pitäisi sulkea ulkopuolelle kokonaan, vaan sitä, että tehdään töitä yhdessä. Toiveeni onkin, että suomalaisissa hankkeissa olisi mukana tulevaisuudessa nykyistä paljon enemmän itse vammaisia ihmisiä. Vammaisjärjestöillä on laajalti kokemusta vertaistuesta ja avusta. Tämä toimii myös, kun autamme vammaisia selviytymään kriiseissä ja kriisien jälkeen.

 

Konkreettinen ehdotus: Suomen "Vammaisten valmiusjoukot"

 

Olen edellä puhunut omista kokemuksistani ja niiden herättämistä ajatuksista. Olen tehnyt erilaisia ehdotuksia yleisellä tasolla, mutta lopuksi konkretiaan. Ehdotan, että Suomi perustaa Vammaisten valmiusjoukot. Kuten aiemmin olen kertonut, kriiseihin ja niiden jälkiseurauksien hallintaan täytyy valmistautua. Nykyisellään oikeastaan mikään taho ei Suomessa eikä maailmalla varustaudu erityisesti auttamaan vammaisia ihmisiä yhteistyössä vammaisten itsensä kanssa.

 

Vammaisten valmiusjoukkojen ajatus on koota 20-30 vammaista ja ei-vammaista eri alojen asiantuntijaa ja työntekijää varustautumaan avustustoimintaan erilaisissa kriiseissä. Noin puolet näistä ihmisistä olisi itse erilailla vammaisia, mutta samanaikaisesti myös alansa ammattilaisia. Näin yhdistyisi vertaistuki, esimerkin antaminen, mutta myös auttaminen. Joukon jäsenillä olisi erilainen taustakoulutus, tarvittaisiin lääkäreitä, sairaanhoitajia, fysioterapeutteja, tekniikan ihmisiä, organisaattoreita, eri lailla vammaisuutta tuntevia henkilöitä, viittomakielentaitoisia, vertaisneuvojia, tietokoneasiantuntijoita kokeneita järjestötyöntekijoitä, ihmisoikeusasiantuntijoita jne.

 

Tämä joukko täytyisi valmentaa kriisitilanteita varten. Yhteistyökumppaneina tässä valmennuksessa voisivat olla vammaisjärjestöt, SPR, rauhanturvaajien kouluttajat jne. Toiminta olisi suunniteltava etukäteen, jotta valmius lähteä hädän hetkellä olisi olemassa. Esimeriksi mitä tarvikkeita olisi välittömästi saatavissa eri kriisitilanteissa vammaisia varten. Olisi varmaan tarpeellista, että olisi pieni valmiusvarasto ja toisaalta oltaisiin selvillä, mistä eri tavaroita on nopeasti saatavissa. Kannattaa jo etukäteen selvittää myös eri puolilla maailmaa olevia resursseja. Esimerkiksi pyörätuolien hankinta kriisialueelle Suomesta ei ole aina järkevää, jos niitä on lähempää halvemmalla saatavissa.

 

Joukkojen tulee kehittää toimintastrategia, että kriisitilanteen alkaessa toiminta voisi käynnistyä nopeasti ja eri osapuolet tietäisivät, mitä tehdä. Ensimmäisenä tulisi lähettää muutama henkilö kartoittamaan, mikä on tilanne ja mistä on pula. Tämän jälkeen ryhmän muut jäsenet ryhtyisivät organisoimaan asioita Suomessa ja olisivat myös itse valmiita lähtemään paikan päälle heti tarvittaessa. On tietysti selvä, että eri vaiheessa tarvitaan erilaisia ihmisiä. Eikä hengityskoneen ja sähköpyörätuolin kanssa ole turvallista lähteä aivan joka paikkaan, mutta vammaiset itse voisivat osallistua sitä mukaa kuin tilanne sallii. 

 

Suomessa on jo nykyään erilaisia koulutus- ja työkokemuksen omaavia vammaisia ihmisiä, heidät vain olisi saatava mukaan tähän hankkeeseen. Ennen kriisityöhön osallistumista on kuitenkin hyvä saada kokemusta kehitysmaitten vammaisten elämästä. Onkin tarpeellista, että mukana olijat osallistuvat ennen kriisityöhön ryhtymistään ainakin lyhytaikaisesti erilaisiin kehitysyhteistyöhankkeisiin.

 

Tämä kaikki edellyttää rahaa ja eri tahojen yhteistyötä. Karkea kustannusarvio toiminnan käynnistämiselle voisi olla miljoona euroa. Tällä rahalla koottaisiin joukko, valmennettaisiin sitä ja käynnistettäisiin ensimmäinen hanke Afganistanissa. Suuri osa rahasta menisi erilaisiin tarvikkeisiin. Jos toiminta käynnistyisi Afganistanissa, se kannattaisi tehdä läheisessä yhteistyössä suomalaisten rauhanturvaajien kanssa. Heidän yhdeksi tehtäväalueeksihan on alustavasti määritelty yhteyksien luominen siviiliyhteiskuntaan. Tämänkaltaisessa tilanteessa on myös tärkeätä, että paikalla on turvallisuuden asiantuntijoita kuten rauhanturvaajia. Tätä kirjoitettaessa helmikuussa 2002 tietomme Afganistanin todellisuudesta ovat vähäiset. Se on kuitenkin varmaa, että vammaiset, jotka ovat säilyneet hengissä sotavuosien yli, elävät hyvin vaikeassa tilanteessa.

 

Valmiusjoukoissa olisi hyvä olla mukana myös Suomessa asuvia maahanmuuttajia, joilla on erilaista ja elävää tietoa kriisissä elämisestä. Meillä on tietysti myös käytettävissä kansainvälisen vammaisliikkeen verkosto, jota kautta saamme tietoa ja pystymme rekrytoimaan ihmisiä myös naapurimaista.

 

Jos tämä toiminta vielä kytketään läheisesti Ulkoministeriön toimintaan ja kehitysyhteistyön toimintaan ja otamme mukaan suomalaiset kansalaisjärjestöt, erityisesti vammaisten omat järjestöt ja Abilis-säätiön, pystymme tekemään uraauurtavaa työtä. Toiminta on kuitenkin rajallista ja Suomen resursseille mahdollista. Emme ole haukkaamassa liian suurta palaa. Seurannaisvaikutuksillakin kansainvälisessä yhteisössä on tärkeä merkitys ja mikä tietysti tärkeintä, pystyisimme auttamaan hädän hetkellä niitä, jotka tarvitsevat eniten apua ja joita kukaan muu ei ehkä auta.

 

Velvoitus ja kiitokset

 

Suomalaiselle, keskiluokkaiselle ihmiselle tuhon ja hävityksen näkeminen on hyvin raskasta. Jossain määrin olen tietysti oppinut ymmärtämään sodankäynyttä suomalaista sukupolvea. Toisaalta kaikkialla olen tavannut optimistisia ja kaikesta huolimatta iloisia ja tulevaisuuteen uskovia vammaisia ihmisiä. Olen monta kertaa hämmästellyt, miten he ylipäätään ovat selvinneet kaikkein vaiheiden lävitse ja jaksavat vielä pyörittää omaa järjestöä ja auttaa toinen toistaan.

 

Tämän nähtyäni tunnen velvollisuudekseni näitä ihmisiä ja muissa vaikeissa oloissa eläviä vammaisia kohtaan löytää keinoja, miten me rikkaat suomalaiset voisimme heitä auttaa.

Auttaminen sinänsä ei ole koskaan yksisuuntaista ja pyyteetöntä, vaan saamme siitä itsekin paljon takaisin. Oma merkityksensä on myös sillä jos pienillä askelilla pystyisimme torjumaan erilaisia uusia kriisejä. Onko tämä liian optimistista, sitä en tiedä, mutta uskon näin.

 

2000

 

 

VAMMAISTEN VALMIUSJOUKKOJA TARVITAAN

 

Kosovon sodan alettua jouduin yhtä äkkiä ajattelemaan kuinka vammaisia ihmisiä voisi auttaa sodan keskellä. Sain television kautta Halit Feriziltä viestin, jossa hän yksinkertaisesti pyysi apua pakenemaan joutuneille vammaisille kosovolaisille.

 

Tunsin silloin itseni hyvin voimattomaksi, koska en tiennyt mitä tehdä ja olin aina kuvitellut, että on olemassa joku joka huolehtii tästäkin asiasta. Näin ei yksinkertaisesti ollut ainakaan Makedoniassa olevilla pakolaisleireillä. Yleistä apua oli mutta vammaiset ihmiset olivat vain joukon jatkeena usein ilman välttämättömintäkään apua ja tukea.

 

Kävin itse paikan päällä muutama kuukausi sodan päättymisen jälkeen ja tapasin ihmisiä, jotka olivat olleet pakolaisleireillä ja niitä jotka olivat lymynneet piilossa vuorilla tai peräti kotonaan. Näin omin silmin kuinka vammaiset ihmiset joutuivat selviytymään kriisin aikana ja heti sen jälkeen pitkälti omin ja omaisten voimavaroin. Kansainväliset avustusjärjestöt eivät pystyneet tarjoaman oikeata apua ennen kuin vähitellen. Ne jotka tarvitsivat eniten apua, saivat sitä viimeisenä. (Näistä asioista kerrotaan Heini Sarasteen kirjoittamassa kirjassa Tuhon ja toivon tarinat.)

 

Tämä ei tietenkään johtunut kenenkään pahasta tahdosta vaan siitä, että tilanteeseen ei ollut kukaan varautunut. Leiriolot olivat monin paikoin lähes katastrofaaliset.

 

Ajatukseni on, että perustamme nämä valmiusjoukot, jotka koostuisivat n 20-30 ihmisestä, joista noin puolet olisivat itse vammaisia. Koko porukka tulisi kouluttaa kriisivalmiuteen ja tuleviin tehtäviinsä. Itse vammaisia ihmisiä ei voi ehkä lähettää ensimmäisenä kaikkein vaikeimpaan paikkaan, mutta minusta vertaistuen merkitys on niin suuri, että heti tilanteen salliessa tulee itse vammaisten olla mukana toiminnassa.

 

Kriisitilanteessa tulisi varmaan lähettää ensin yhden tai kahden hengen ryhmä arvioimaan avun tarvetta ja sen jälkeen lähettää muita ihmisiä paikalle tarpeen mukaan.

 

Meidän tulisi suunnitella minkälaista apua vammaiset yleensä tarvitsevat ja perustaa valmiusvarasto ja laatia lista mitä tarvikkeita saa mistäkin päin maailmaa. Kriisin alettua voisimme ilman viivytystä koota muutamassa päivässä ensimmäisen apupaketin ja viikossa saisimme hankittua erilaisia tarvikkeita läheltä kriisialuetta ja lähettää ensimmäiset ihmiset paikanpäälle.

 

Voisimme myös laatia sopivan opaskirjan erilailla vammaisten auttamisesta kriisitilanteissa. Monet asiat ovat yksinkertaisia, jos niistä tietää etukäteen. Kriisivarastossa voisi olla peruslääkkeitä, perushoitotarvikkeita, siirrettäviä inva-vessoja ja erilaisia apuvälineitä.

 

Tämä kaikki vaatii työtä ja suunnittelua, jota ei pysty vapaaehtoispohjalla tekemään kovinkaan pitkälle. Olen ehdottanut ulkoministeriölle, ajatuksen ympärille perustettaisiin projekti suunnittelemaan ja valmistelemaan idean toteuttamista. Rahaa olisi hyvä varata vaikka miljoona euroa tähän hankkeeseen. Viimekuukausien aikana olen saanut erilaisia yhteydenottoja ihmisiltä jotka olisivat valmiita yhteistyöhön - aika moni heistä on ollut itse vammaisia.

 

Minusta yhteistyökumppaneina voisivat olla YK:n rauhanturvaajien kouluttajat ja rauhanturvaajat, Suomen Punaisen Ristin katastrofi väki, Kynnys, Abilis-säätiö, Fidida ja tietysti myös muut vammaisjärjestöt.

 

Ensimmäisenä avun kohteena voisi olla Afganistan, jossa vaikeudet eivät ole lainkaan vielä ohi. Varmasti ja valitettavasti apua tarvitaan muuallakin. Vammaiset ihmiset ovat eri puolilla sotien ja luonnonkatastrofien armoilla.

 

2001

 

 

Altai vuorten SIIMEKSESSÄ I

 

Istun kuuntelemassa Ari Suutarlan puhetta järjestöistä. Olemme Kynnyksen järjestämällä kurssilla ja minä voin laittaa paperille muutamia kokemuksia. Matka tänne Almatyyn - omenan isän kaupunkiin, kuten Kazahstanin -kielinen nimi käännettynä kuuluu, on ollut myönteinen yllätys.

 

Vastoin ennakkoluuloja ihmiset ovat mukavia. Heitä on pääasiassa venäläisiä ja kasakkeja (kyse ei ole kasakoista), mutta kaiken kaikkiaan kansallisuuksia on noin 90.

 

Kasakit ovat kauniita, tumma tukka, tummat silmät, aasialaiset piirteet. Naiset ovat siroja, miehillä vatsaa mutta jalat hoikat.

 

Suurempia jännitteitä eri ryhmien välillä ei näytä olevan. Kasakit ovat menettäneet osin oman kielensä taidon vaikka sitä yritetään elvyttää. Kaikki kutsut ja ohjelmat ovat kaksikielisiä vaikka yleisin kieli on venäjä. Kasakin kieltäkin puhutaan.

 

Kazahstan on suuri, parituhatta kilometriä korkea ja kolmisen tuhatta leveä.  Asukkaita on 15 miljoonaa. Naapureina mm. Kiina ja Venäjä. Maa on suurelta osalta autio. Autiomaata on riittävästi Almatyn pohjoispuolella. Autioituminen on osittain perua neuvostoajalta, Aral-järveen tarkoitettua vettä ohjattiin puuvillapellille. Järvi kuolee, pellot kuolevat ja myrkkyjä käytettiin siekailematta.

 

Täällä Almatyssa eteläpuolella meitä varjostavat Altai - vuoristoon kuuluvat vuoret. Hotellin ikkunasta näkyy kuusi lumihuippua. Korkein lähellä oleva huippu nousee neljään kilometriin, vähän kauempana nousee yksi huippu kuuteen kilometriin. Tämä vuoristo jatkuu vaihdellen maailman katolle Himalajalle. Almaty on vähän yli kilometrin korkeudessa. Etelästä löytyy Kirgistan ja kauempana Intia. Olemme idässä Intian tasolla ja etelässä Välimeren etelärannalla.

 

Sää on syyskuussakin kuuma, eilen 35 astetta, tänään enemmän. Aito mannerilmasto, lokakuun lopussa alkaa kylmä tuuli, pakkanen leviää Siperiasta tänne.

 

Almaty on ilmeisen kaunis. Puiden varjostamat Bulevardit halkovat kaupunkia. Vihreys peittää alleen myös rumat neuvostovallan aikaiset talot. Ostenkinon näköinen TV-torni on vuorilla kaupungin reunalla nousten 1500 m korkeuteen. Ihmiset katsovat huolestuneena syttyyköhän tämäkin.

 

Tämä maa ja kasakkien historia on minulle kuten monelle muullekin aika tuntematon. Kasakit puhuvat kuten naapurinsa turkinsukuista kieltä. Syrjässä oleva uskonto on pääasiassa islam paitsi tietysti venäläiset, he ovat ortodokseja. Minareetteja on vain muutamia, kaupungin keskustassa sininen moskeija.

 

Olen tavannut pääasiassa mukavia. Vammaisten valtakunnallisen järjestön puheenjohtaja on ärsyttävä vanhanvallan perillinen, joka haluaa puuttua asioihin jotka eivät hänelle kuulu.

 

Ali, tsingiskaanin jälkeläisen näköinen mies pienine viiksineen, isoine mahoineen, istuu kuin ruhtinas pyörätuolissa. Ystävällinen, kohtelias ja kaiken hoitavaa järjestelijä. Häntä ympäröi neljän naisen organisaatio, joka hoitaa kaiken käytännössä. Lisäksi on lähin avustaja, mies, joka illallisella jakaa maljapuheenvuorot. Koko esikunta koostuu vammaisista ihmisistä.

 

Ali kutsui meidät kotiinsa syömään. Niin täyttä pöytää en ole ennen nähnyt. Kohokohta oli, kun pöytään tuotiin lammas. Jouduin kunniavieraana leikkaamaan kokonaisesta lampaanpäästä palan, antamaan sen isännän pojalle, isälle vietäväksi. Sen jälkeen täytyi pitää maljapuhe.

 

Kaikki loppui teehen, silloin ei enää pidetty puheita. Alkoholin juominen ilman puheita on sivistymätöntä.

 

Ketä muita olen tavannut. Kaksi nuorehkoa (minuun verrattuna) naista - Lazzat ja Karlastan - ilmeisen varakkaita, molemmilla yliopistotutkinto. Lazzat on pörssin salausyksikössä töissä, elää miehen kanssa avoliitossa, mikä on harvinaista. Mies on ystävä, rakastaja ja avustaja.

 

Karla on kuuluisan kasakkilaisen naisrunoilijan tytär. Hän julkaisee oman venäjänkielisen runokirjan ensi vuonna. Vamman vaikeuduttua 8 vuotta sitten aviomies otti hatkat. Ehkä asiaan kuuluu, että kauniin hymyn takana ovat surulliset silmät.

 

Kysyn heiltä: Oletteko onnellisia? Kyllä, kaipaan enemmän. Varmaan normaalia, koko Kazahstanissa ihmiset haluavat jotain enemmän oltuaan niin kauan eristyksissä valtaosasta maailmaa.

 

Ennen neuvostoaikaa Kazahstan oli tsaarin takamaita. Itsenäisyys löytyy 259 vuoden takaa. Valtaa ovat pitäneet toiset alkaen tsingiskaanista. Tuolloinhan oli kysymys heimoista tai paikallisista kaaneista. Ihmiset etsivät itseään historiasta ja suuntautuvat länteen. Rokki soi ja Coca-Cola maistuu.

 

Silti on hyvä muistaa - suurin osa ihmisiä on köyhiä. Palkkataso on matala muutamasta kymmenestä dollarista alkaen. Monilla ei paljon rahaa näy. Pyörätuoli maksaa noin 350 dollaria. Vain harvalla on varaa. Demokratia on vielä vierasta. Vanhempia ihmisiä kunnioitetaan - ehkä liikaakin.

 

2000

 

 

Altai-vuorten siimeksessä II

 

Matka Almatysta Bishkettiin nosti mieleen näkymän entisaikojen aron yli kiitävistä ratsumiehistä. Aro oli laaja, välillä taivaanrannasta ei erottanut edes kaukaisuudessa siintäviä vuoria. Maasto oli kumpuilevaa, puita ja pensaita oli siellä täällä, pääasiassa kulottunutta ruohoa..

 

Pysähdyimme juomaan kylmää teetä. Pystyin tuntemaan aron lempeän tuulen kasvoillani, vaikka helle oli polttava. Vuorten rinteillä käyskenteli hevosia, lehmiä ja lampaita sekä erään puun siimeksessä kaksi kamelia Olisivatkohan ne jääneet jälkeen silkkitiellä kulkeneelta karavaanilta. Paimenet liikkuivat ratsain, kuten isoisät ja heidän isänsä.

 

Monen kymmenen kilometrin jälkeen suoraan kulkenut tie kääntyi jyrkästi vasemmalle. Aloimme vuorijonon matalan osan ylittämisen. Vuoret olivat pyöreitä ja matalia ja vasta kauempana häämöttävät terävähuippuiset lumivaippaiset jättiläiset.  Tie kiemurteli kumpuilevassa maastossa ylöspäin. Tienrakentajat olivat jättäneet jälkeensä tienvarrelle patsaita - lumileopardin, kauriin ja tietenkin tietyön sankari katsoi kirkkain otsin kaukaisuuteen eräällä rinteellä.

 

Vähitellen käännyimme alaspäin  ja  saavuimme Kirgistanin rajalle. Pohjoismaiseen malliin tarkastusta ei tehty. Vaivalla hankitut viisumit olivat näennäisen turhia. Ystävällinen käden heilautus ja olimme Kirgistanissa.

 

Mikä maa tämä on? Neuvostoliiton köyhiä perillisiä. Pieni vuoristoinen Keski-Aasian Sveitsi, asukkaita 4,5 miljoonaa. Kirgistania ympäröi Kazahstan, Uzbekistan, Tadzekistan, Afganistan ja jossain lähellä on Kiina. Ainoa kartta, mikä matkalla löytyy, on silkkitien ajoilta. Siinä on karavaanien reitit, mutta ei maitten rajoja.

 

Kirgistan on ollut Venäjän, sittemmin Neuvostoliiton Kalifornia. Lämmin rajaseutu, jonne on lähdetty rakentamaan uutta elämää. Siperiaan karkotetut perheet ovat päässeet Kirgisiaan, kuten tätä maata neuvostovallan aikana kutsuttiin.

 

Tapaan suomalaisten sukulaiskansaan kuuluvan Nikolain. Hänen molemmat vanhempansa olivat mordvalaisia Aarenburgin kaupungista. Nikolailla on tumma tukka, mutta silmät ovat siniset. Hän oli jäänyt auton alle yhdeksän vuotta sitten ja vammautunut, opiskellut insinööriksi ja opettajaksi, mutta joutunut lopettamaan opettajan työn kovien kipujen takia. Nyt hän oli 39-vuotias vammaiseläkeläinen.

 

Nikolain eläke oli kolme US dollaria kuukaudessa. Kysyin, miten sillä tulee elää. Hänellä oli kolme lasta. Nikolai hymyili, vaimo oli siivooja ja ansaitsi 100 dollaria kuukaudessa. Sillä tuli juuri ja juuri toimeen Bishketissä.

 

Bishket on Kirgistanin noin 800.000 asukkaan pääkaupunki. Se syntyi 1800-luvun puolivälissä uzbekkien linnakkeen ympärille. Alue on ollut venäläisten ja uzbekkien taistelutannerta kautta aikojen. Myös Kiina on yrittänyt levittää valtaansa tänne, mutta onnistunut vain väliaikaisesti.

 

Kadulla näkee ihmisten kirjon. Toisaalta monimuotoinen aasialainen väestö ja toisaalta neuvostoliiton ja aiemmin venäjän tänne tuomat eurooppalaiset. Kieli, mitä kuulee, on pääasiassa venäjä, mutta täällä puhutaan myös kirgisiaa, lähinnä vain kotioloissa.

 

Tapaan Tamaran, hänellä on 15-vuotias vammainen tyttö Zenap. Vammaiset lapset saavat kaksi tuntia viikossa opetusta; tunti matematiikkaa ja tunti venäjää. Tamara on tapellut ja saanut Zenapin tavalliseen kouluun. Tuleeko Zenapista uuden nuorenpolven vammaisliikkeen aktivisti - aika näyttää. Tytöt menevät yleensä nuorena naimisiin ja monta kertaa jäävät yksinhuoltajiksi varhaisessa keski-iässä. Kirgistanissa on myös vammaisten yksinhuoltaja äitien yhdistys.

 

Zenap antaa meille Kirgisian-kielisen runokirjan, jonka on kirjoittanut viime vuonna. Hän oli oppinut istumaan viisivuotiaana ja kävelemään yhdeksän iässä. Ensimmäisinä vuosina Zenapin luona oli käynyt opettaja. Zenapin opittua kävelemään äiti kamppaili viranomaisen kanssa ja sai hänet tavallisen kouluun.

 

Kiusataanko Zenapia? Ei, kaverit auttavat ja ainoa vaara on, kun kaikki ryntäävät yhtä aikaa ulos. Zenap kirjoittaa runoja ja haluaa tulla laulajaksi. Yksi haave on perustaa vammaisille oma kuntoutuspaikka Bishketiin.

 

Gaimke on viisikymmentävuotias matemaatikko. Nykyisin jonkinlainen erityispedagogiikan opettaja yliopistossa Hän sairasti lapsena polion, on opiskellut ja tehnyt töitä kainalosauvoilla kulkien. Yhdellä esimerkillä eli pisteellä ei ole ulottuvuutta eli merkitystä, mutta kahdella on; hymyilimme matemaatikkojen kaiken ymmärtävää hymyä. Korkeakouluopettajaksi tultuaan häneltä oli vain kysytty: "Pystytkö viemään opiskelijat kolhoosin pellolle syksyllä?" Muita epäilyjä vammaisuus ei ollut herättänyt.

 

Istun illalla hotellin pihalla. Silk Road Lodge on paikan nimi. Silkkitie Euroopasta Kiinaan on kulkenut Bishketin ja Almatyn kautta. Onkohan tällä paikalla joskus joku karavaani yöpynyt? Tummalla taivaalla löytyy myös Otava, eri asennossa kuin Helsingissä mutta kuitenkin.

 

2000